Hän katseli akkunasta, ulos kaukaisille ilman äärille, seisoi, katseli omissa mietteissään ja vastasi minulle, takanaan istuvalle:
"Ette millään Glahn. Pälähtäähän sitä joskus tuumia päähän. Oletteko Te nyt tyytymätön? Kuulkaa, jotkut antavat vähän ja se anti on heille paljon, toiset antavat kaikkensa, ilman arveluita; kumpi on antanut enemmän? Te olette käynyt raskasmieliseksi sairautenne aikana. Miten me näistä jouduimme puhumaan?" Ja yhtäkkiä katsoo hän minuun, ilo elähyttää hänen kasvojaan, hän sanoo: "Mutta tulkaa nyt terveeksi pian. Me näemme kyllä toisemme."
Ja hän ojensi minulle kätensä.
Nyt sattui pistämään päähäni olla antamatta hänelle kättä. Nousin ylös, panin kädet selkäni taa ja kumarsin syvään; niin tahdoin häntä kiittää hänen rakastettavasta vierailustaan.
"Anteeksi, etten voi saattaa Teitä pitemmälle", sanoin minä.
Hänen mentyään vaivuin mietteisiin ja ajattelin kaiken tapahtuneen jälleen alusta loppuun. Minä kirjoitin kirjeen ja pyysin lähettämään univormuni.
XX.
Ensi päivää metsässä.
Minä olin iloinen ja uupunut, kaikki eläimet lähentelivät tirkistelemään minua, lehtipuissa oli koppakuoriaisia, ja toukolaisia juoksi polulla. Hauskaa tavata! ajattelin minä. Metsän tuntu läikehti tajuissani, minä itkin rakkaudesta ja olin aivan riemuissani, minua herkytti kiitollisuus yliten kaiken. Sinä hyvä metsä, kotini, Jumalan rauhaa, sanon sinulle koko sydämestäni… Minä pysähtelen, katselen ympärilleni kaikkialle ja mainitsen itkien nimeltä lintuja, puita, kiviä, ruohoja ja kukkia, katselen taas ja nimitän niitä järjestyksessä. Minä katson tuntureita kohti ja ajattelen: Niin, nyt minä tulenkin! kuten vastaten kutsuvalle. Siellä korkeuksissaan pesi kerihaukka, minä tiesin sen asuinsijat. Mutta ajatellen pesivää kerihaukkaa korkeuksissaan, liiti mieleni kauas pois.
Puolipäivän aikaan soudin minä merelle, tulin pienelle saarelle, meren aavan äyräille. Siellä oli punaisenkellerviä kukkia, korkeavartisia, ne ulottuivat aina polviini, minä kahlasin kummallisessa kasvikossa, vatukoissa, karkeassa sarakossa; ei siellä ollut ainoatakaan eläintä eivätkä ihmisetkään ehkä olleet siellä käyneet. Meri kuohuili lempeästi saarta vasten ja kietoi minut suhinansa harsoon, kaukana "Pesäsaarilla" kirkuivat ja lentelivät rannikoiden linnut. Mutta meri saarsi minut ylt'ympäri kuin syleillen. Siunatut olkoot elämä ja taivas ja maailma, siunatut olkoot minun vihamieheni, minä tahdon tällä hetkellä olla pahimmallekin vihamiehelleni armorikas ja sitoa hänen kenkänsä paulat…