Raikas vivunnostajain laulu kajahtaa korviini eräältä herra Mackin alukselta ja sieluni täyttää tuttu sävel päivänpaisteella. Soudan laiturin luo, astelen kalamajain ohi ja menen kotiin. Päivä on pitkällä, minä syön ateriani, jaan ruokani Aesopuksen kanssa ja menen jälleen metsiin. Lempeät tuulet liidähtelevät äänettömästi kasvojani kohti. Siunatut olkaat Te, sanon minä tuulille, koska ne tulevat kasvojani kohti, siunatut olkaat Te; veri suonissani alenteleihe kiitollisuudesta Teitä kohtaan! Aesopus panee tassunsa polvelleni.
Uupumus minut yllättää ja minä nukahdan.
* * * * *
Tuu, tuu! Kellotko soivat? Jonkun peninkulman päässä merellä on vuori. Minä rukoilen kaksi rukousta, toisen koirani ja toisen itseni puolesta ja me menemme vuoreen. Portti kumahtaa kiinni jälkeemme, minä säpsähdän ja herään.
Hehkuvan punainen taivas, aurinko tömähtelee silmissäni, yö, ilmanranta kumahtelee loistetta. Aesopus ja minä siirrymme varjoon. Kaikkialla hiljaista. Ei, emmehän me nuku enää, sanon minä Aesopukselle, me lähdemme metsälle huomenna, tuo punainen aurinko paistaa meihin, me emme menneetkään vuoreen… Ja merkilliset tunnelmat sielussani sarastavat ja vereni nousee päähän. Minä tunnen vielä kiihkoissani ja heikosti että joku suutelee minua, ja suutelo väikkyy huulillani. Minä katselen ympärilleni, ei ole niin eläväistä. Iselin! sanon itsekseni. Ruoho kahahti, voi lehti varista, voi joku astella. Tai tuulenpyörtö liitää läpi metsän, voi liitää Iselinin henkäys, ajattelen minä.
Näissä metsissä on Iselin astellut, täällä kuuli hän kautokenkäisten, vihreäjakkujen erästäjäin rukoukset. Siellä minun tanhuani tienoilla hän asui, kaksi neljännestä täältä, hän istui katsellen akkunastaan neljä sukupolvea sitten ja kuuli metsäluikun kajahtavan ympäriltä kaikkialta. Täällä oli poroa, hukkaa, karhua silloin ja metsämiehiä oli monta ja kaikki näkivät he hänen suureksi kasvavan ja kaikki odottelivat he häntä. Toinen oli nähnyt hänen silmänsä, toinen kuullut hänen äänensä; mutta kerran nousi uneton poikanen yöllä levoltaan ja näversi reiän Iselinin kammioon, hän näki hänen valkeansamettisen vatsansa. Iselinin kahdentenatoista vuonna tuli Dundas. Hän oli skottilainen, hän kauppasi kalaa, hänellä oli monta laivaa. Hänellä oli poika. Kuusitoistavuotiaana näki Iselin nuoren Dundasin ensi kerran. Ja Dundas oli hänen ensirakkautensa…
Ja merkilliset tunnelmat tulvivat sielussani ja niin raskaaksi käy pääni istuessani siinä; minä sulen silmäni ja tunnen jälleen Iselinin suutelon. Iselin, oletkos siinä, sinä elon lemmityinen? sanon minä, ja seisookos Diderik puun takana?… Mutta yhä ja yhä raskaammaksi käy pääni ja unen aaltoihin minä vaivun.
* * * * *
Tuu, tuu! Ääni puhuu, on kuin seitsentähtinen verissäni veisaisi, se on
Iselinin ääni:
Hys. Hys. Nukkuessani minä puhun sinulle rakkaudestani ja kerron sinulle sieluni ensimäisestä yöstä. Minä muistan sen, minä unohdin lukita oveni; kuusitoistavuotias olin, oli kevät ja lämpöiset tuulet; Dundas tuli. Hän oli kuin kotka, joka tuli kohisten. Minä tapasin hänet aamulla ennen erästysaikaa, hän oli viisikolmatta, ja matkusti etäisiltä mailta, hän asteli vieressäni puistossa, ja kun hän kosketti minua käsivarrellaan, aloin minä rakastaa häntä. Hänen otsaansa syttyi kaksi kuumeenhehkuista läikkää ja minä olisin tahtonut suudella niitä kahta läikkää.