"Minnekä sinä menet?" kysyin minä.
"Puita hakemaan", vastasi hän hiljaa. Hänellä oli kädessä nuora puun kantamista varten ja hänellä oli se valkea huivi päässään. Minä katsoin miten hän meni, mutta hän ei katsonut taakseen.
Moneen päivään en sitten nähnyt ketään.
Kevät tunkihe tulla, ja metsä kuunteli; kovin hupaisa oli katsella rastaita, jotka istuivat puiden latvoissa ja tuijottivat aurinkoon ja kirkuivat; joskus olin jalkeilla jo kahden ajoissa aamulla ehtiäkseni siihen riemun tunnelmaan, joka remahti linnuista ja eläimistä auringon noustessa.
Kevät oli kai minullekin tullut ja vereni jyskytti joskus kuin anturoilla astuen. Istuin majassani ja tuumin tarkastella vapojani ja onkiani, mutta minä en pannut niin rikkaa ristiin tehdäkseni mitään, iloinen ja outo levottomuus tulvehti sydämessäni. Sitten kavahti Aesopus yhtäkkiä ylös, seisoi liikkumatta, jäykin jaloin ja haukahti. Majaa läheni ihmisiä, ripeästi tempasin hatun päästäni ja kuulin jo neiti Edvardan äänen ovelta. Ystävällisesti ja vaatimattomasti tulivat hän ja tohtori käymään luonani niinkuin olivat sanoneet.
"Kyllä, hän on kotona", kuulin minä neiti Edvardan sanovan. Ja hän tuli luo ja ojensi minulle aivan tyttömäisesti kätensä. "Me oltiin täällä eilenkin, mutta Te ette olleet silloin kotona", selitti hän.
Hän istuutui telttasänkyyni, peitolle ja katseli majaa; tohtori istuutui minun viereeni pitkälle penkille. Me puhelimme keskenämme, me juttelimme oikein innokkaasti, minä selitin heille muun muassa mitä eläimiä metsässä oli mitä riistaa en enää saisi ampua, kun se oli rauhoitettua. Nyt oli teiri rauhoitettu.
Tohtori ei nytkään puhunut monta sanaa; mutta kun hän huomasi ruutisarveni, jossa oli Panin kuva, rupesi hän selittelemään Pan-myyttiä.
"Mutta", sanoi Edvarda yhtäkkiä, "milläs Te elätte, kun kerran kaikki riista on rauhoitettua?"
"Kalalla", vastasin minä. "Enimmäkseen kalalla. Aina minä saan sen verran, että syömään pääsen."