"Mutta Tehän voitte tulla meille syömään", sanoi hän. "Viime vuonna oli täällä eräs englantilainen, jolla oli Teidän majanne, hänkin tuli meille usein syömään."
Edvarda katsoi minuun ja minä häneen. Minä tunsin tässä silmänräpäyksessä sydämeni liikahtavan kuin pienestä ystäväntervehdyksestä. Johtui keväästä ja kirkkaasta päivästä, minä olen sitä sittemmin tuuminut. Sitä paitse ihmettelin hänen kaarevia kulmakarvojaan.
Hän virkkoi jonkun sanan minun asumuksestani. Minä olin ehtinyt ripustaa seinät täyteen jos jonkinlaisia nahkoja ja linnun siipiä, maja muistutti sisältäpäin karvettunutta karhun pesää. Siihen hän mieltyi. "Niin, karhunpesä tämä on", sanoi hän.
Minulla ei ollut antaa vieraille mitään, jota he ehkä olisivat halunneet, minä tuumiskelin ja esitin, että paistaisin pilanpäin linnun; he saisivat syödä sitä eränkävijän tapaan, sormillaan. Se voisi vähän hauskuttaa.
Ja minä paistoin linnun.
Edvarda kertoi englantilaisesta. Hän oli vanha ja omituinen mies, hän puheli ääneen itseksensä. Hän oli katolilainen ja ihka aina sillä oli taskussa pieni rukouskirja, jossa oli mustat ja punaiset kirjaimet.
"Kai hän siis oli irlantilainen?" kysyi tohtori.
"Oliko hän irlantilainen?"
"Eiköpä, koska hän oli katolilainen?"
Edvarda punastui, hän sammalteli ja katseli muualle.