"No, niin, ehkäpä hän oli irlantilainen."
Samassa muuttui hän raukeamieliseksi. Minua rupesi hän niin säälittämään ja minä tahdoin hyvittää häntä, minä sanoin:
"Ei, tietysti Te olette oikeassa, että hän oli englantilainen.
Irlantilaiset eivät matkustele Norjassa."
Me päätimme lähteä kerran soutelemaan ja katsomaan kalankuivauspaikkaa…
Kun minä olin saattanut vieraita vähän matkaa, tulin minä takaisin ja asetuin askartelemaan kalastusvehkeitteni kimpussa. Haavini oli ollut naulassa oven pielessä ja monta silmää oli pilautunut ruosteesta; minä teroitin muutamia koukkuja, punoin ne kiinni ja tarkastin tapsit. Miten kehnosti työ sujui tänään! Asiaan kuulumattomia ajatuksia vilisi päässäni, mieleeni juolahti että olin tehnyt tuhmasti kun annoin Edvarda neidin istua koko ajan telttalavitsalla, pyytämättä häntä sen sijaan istumaan penkille. Minä näin yhtäkkiä sielussani hänen ruskeat kasvonsa ja ruskean kaulansa; esiliinan oli hän sitonut hieman alas vatsalle tehdäkseen vyöhyensä pitkäksi, muodin mukaan; hänen peukalonsa puhdas neitsytmäisyys hellytti minua, aivan kuten hellytti minua, ja rystyen pari poimua olivat pelkkää suopeutta. Hänellä oli suuri, hiiluva suu.
Nousin paikaltani, avasin oven ja kuuntelin ulkoilmaan. En kuullut mitään eikä minulla ollut mitään kuuntelemistakaan. Panin oven kiinni jälleen; Aesopus tuli makuupaikaltaan ja näki levottomuuteni. Juohtui mieleeni, että pitäisi juosta neiti Edvardan jälestä ja pyytää häneltä hiukan silkkirihmaa korjatakseni haaviani; se ei ollut tekosyy, minä voin näyttää hänelle haavia ja sen ruostuneita silmiä. Olin jo ehtinyt ulos ovesta, mutta silloin muistin, että minulla oli silkkirihmaa itselläni, perhoskirjassani, enemmän kuin tarvitsinkaan. Ja minä menin hiljaa ja apeana jälleen sisään, kun minulla oli silkkirihmaa itselläni.
Vieras ilmanhenkäys leyhähti vastaani majasta, kun astuin sisään, tuntui kuin en olisikaan siellä ollut yksin enää.
VI.
Muudan mies kysyi minulta, enkö ampunutkaan enää: hän ei ollut kuullut harjanteilta laukausta pyssystäni, vaikka oli liikkunut lahdella kalalla kaksi päivää. En, minä en ollut ampunut, minä pysyttelin majassani kotona, kunnes minulla ei ollut enää lainkaan ruokaa.
Kolmantena päivänä menin metsälle. Metsä vihersi hiukan, kävi tuoksu maasta ja puista, valkokukka pilkisteli jo vihreänä jäisen sammalen sisästä. Pääni oli täynnä mietteitä ja minä istahdin usein. Kolmeen päivään en ollut nähnyt kuin yhden ainoan ihmisen, sen kalastajan, jonka tapasin eilen; minä ajattelin: ehkäpä tapaan jonkun tänä iltana, kun menen kotiin, metsän palteella, missä tapasin tohtorin ja Edvarda neidin viimeksi. He saattavat olla siellä jälleen kävelemässä, ehkä tai ei. Mutta miksikä ajattelin minä juuri näitä kahta? Minä ammuin pari riekkoa ja valmistin toisesta heti ruuan; sitten kytkin minä Aesopuksen.