Odotas, minä menen lukitsemaan oven, sanoi hän aikoen nousta ylös.
Minä pitelin hänestä ja kuiskasin:
Se on jo lukittu…
Niin tuli ilta jälleen ja Dundas oli matkustanut pois. Solisi jotain kultaista minussa. Minä menin peilin eteen ja kaksi lemmestynyttä silmää katseli minuun; minussa kavahti jokin katsettani katsellessa, ja sorisi ja porisi sydänalassani. Hyvä Jumala, en koskaan ollut katsonut itseäni sellaisin silmin ja minä suutelin rakkaudesta omaa suutani peilissä…
Mutta nyt olen minä puhunut sinulle ensimäisestä yöstäni ja sen huomenesta ja sen huomenen ehtoosta. Joskus puhun sinulle vielä Sven Herlufsenista. Häntä minä rakastin myös, hän asui peninkulman täältä, saarella, jonka näet tuolla kaukana, ja minä sousin itse hänen luokseen tyyninä kesäöinä, kun minä rakastin häntä. Ja minä puhun sinulle myös Stamerista. Hän oli pappi, minä rakastin häntä. Minä rakastan kaikkia…
* * * * *
Minä kuulen unissani kukon kiekahtavan, alaalla Sirilundissa.
Kuulitkos, Iselin, kukko kiekahti meillekin! huudahdan minä riemuissani ja levitän käteni. Herään. Aesopus on jo jalkeilla. Poissa! sanon minä suruni poltteessa ja katselen ympärilleni; ei ketään, ei ketään täällä! Kiihkosta, kiihtymyksestä palaen käyn kotia kohti. On aamu, kukko kiekahtelee Sirilundissa.
Majan luona seisoo nainen, seisoo Eeva. Hänellä on nuora kädessä, hän on menossa metsään puun hakuun. Elon aamu säteilee nuoresta tyttösestä, povensa liikehtii, aurinko kultaa häntä.
"Ette saa luulla…" sammaltaa hän.