"Ehkäpä tiedän."
"Katsos, Eeva, toivominen on kummallista, se on varsin merkillistä. Sitä kulkee aamulla jotain tietä ja toivoo saavansa tavata sillä tiellä ihmisen, jota rakastaa. Ja tapaakohan tuon ihmisen? Ei. Miksi ei? Siksi kun tuolla ihmisellä sinä aamuna on muita askareita ja hän oleksii ihan toisaalla… Minä tutustuin tuolla tuntureilla vanhaan sokeaan lappalaiseen. Viisikymmentä kahdeksan vuotta oli hän ollut umpisokea ja nyt oli hän yli seitsemänkymmenen. Omasta mielestään hän alkoi nähdä päivä päivältä yhä paremmin, aina ja vain edistyi, tuumi hän, jos ei estettä tulisi, voisi hän eroittaa auringon muutaman vuoden päästä. Hänen tukkansa oli vielä musta, mutta silmänsä olivat aivan valkeat. Kun me istuimme yhdessä hänen kodassaan ja tupakoimme, kertoili hän mitä kaikkea hän oli nähnyt ennenkuin tuli sokeaksi. Hän oli karaistunut ja terve, tunteeton, väsymätön ja toivomasta ei hän herennyt. Kun minä tein lähtöä, saattoi hän minua tanhualle ja alkoi viittoilla kaikkiin ilmansuuntiin. Tuolla on etelä, sanoi, ja tuolla on pohjoinen. Kun sinä ensin kulet tuonne päin ja kun olet päässyt vähän alemma tunturin rinteelle, niin sinä käännyt sinne päin, sanoi. Aivan niin! vastasin minä. Ja silloin nauroi lappalainen tyytyväisenä ja sanoi: Katsos, tätä minä en tiennyt neljä-, viisikymmentä vuotta sitten, siis minä nyt näen paremmin; aina se vain edistyy. Sitten ryömi hän kyyrysillään takaisin kotaansa, ijänikuiseen kotaansa, maiseen kotiinsa. Ja asettui tulen ääreen kuten ennenkin, toivoen varmasti että hän muutaman vuoden päästä eroittaa auringon… Eeva, toivominen on ylen merkillistä. Minä esimerkiksi toivon nyt voivani unohtaa sen ihmisen, jota en tavannut tiellä tänä aamuna…"
"Puhut niin kummallisia."
"On kolmas routayö. Minä lupaan sinulle, Eeva, että olen ihan uusi ihminen huomenna. Anna minun nyt olla yksin. Sinä et tunne minua huomenna kun minä tulen, minä nauran ja suutelen sinua, ihana tyttöseni. Ajatteles, kuluu vain tämä yksi yö ja sitten minä olen ihan uusi ihminen, jonkun tiiman päästä olen. Hyvää yötä, Eeva."
"Hyvää yötä."
Siirryn lähemmä nuotiotani ja katselen liekkejä. Kuusenkäpy putoaa, silloin tällöin putoaa myös joku kuiva oksa, yö on syvä. Ummistan silmäni.
Hetken päästä alkaa tajuntani keinahdella kuin tahdissa, minä soinnahtelen suuren hiljaisuuden keralla, minä soinnahtelen. Minä katselen puolikuuta, se on taivaalla kuin valkea raakku, ja minä ihan kuten rakastun siihen, minä tunnen punehtuvani. Kuu siellä! sanon minä hiljaa ja kiihkeästi, se on kuu! Ja sydämeni tytkyttää sille hiljaa jyskyttäen. Niin kuluu joitakuita minutteja. Tuulee hieman, outo tuuli liehahtaa luokseni, merkillinen ilman painallus. Mitä tämä on? Katselen ympärilleni enkä näe ketään. Tuuli kutsuu minua, minun sieluni taipuu myöntyen kutsuun, minä tunnen kuin tyhjäksi haihtuvani, minä painaudun näkymätöntä rintaa vasten, minun silmäni kostuvat, minä vapisen, — Jumala seisoo lähistöllä ja katselee minua. Niin kuluu jälleen joitakuita minutteja. Käännän päätäni, outo ilman painallus katoaa ja minä näen kuten jonkun hengen selän, se vaeltaa äänettömästi metsän helmaan…
Minä ponnistelen hetken kuin pyörtymystä vastaan, minua on mielenliikutukset kovin vaivanneet, minä niin uuvun, minä nukahdan.
Kun heräsin, oli yö mennyt. Ah, minä olin niin kauan elänyt surullisessa tilassa, kuumeen hehkussa, luullen sen tai sen taudin minut tappavan. Kaikki meni päässäni nurin narin, kaiken näin houreisin silmin, raskas alakuloisuus minua painosti.
Nyt se oli ohi.