Minä mutisen jälleen:
"Mikä häntä nauratti? Hän oli homssa; mutta mikä häntä nauratti? Jeesus
Kristus siunatkoon, mitä minä olen hänelle tehnyt?"
Eeva vastasi:
"Hän oli paha kun nauroi sinulle…"
"Ei, hän ei ollut paha", huudan minä. "Elä sinä rupea häntä soimaamaan, hän ei ole paha koskaan, hän oli ihan oikeassa, kun nauroi minulle. Saatanalla, ole hiljaa, ja anna minun nyt olla rauhassa, kuuletkos!"
Ja Eeva pelästyy ja antaa minun olla rauhassa. Minä katsahdan häneen ja kadun karvaita sanojani, minä heittäydyn hänen jalkoihinsa ja vääntelen käsiäni.
"Mene kotiin, Eeva. Sinua minä enimmän rakastan; miksikä minä rakastaisin unelmaa? Minä vain laskin leikkiä, sinua minä rakastan. Mutta mene nyt kotiin, minä tulen käymään huomenna luonasi; muista nyt että minä olen sinun omasi, muista, elä unohda. Hyvää yötä."
Ja Eeva menee kotiin.
Kolmas routayö, kiihkeän jännityksen yö. Kunpa edes olisi hiukan hallaa! Ei ollut hallaa, oli tasainen lämpö paisteisen päivän jälkeen, yö kuin haalealla rämeellä. Sytytin nuotioni…
"Eeva, siitäkin voi nauttia, kun tukasta raastetaan. Niin hassuksi voi ihminen tulla. Vaikka miten raastetaan tukasta pitkin mäkiä ja maita, niin vastaa vain, jos kysytään mitä siinä nyt tehdään, hyvin ihastuksissaan: Minua raastetaan tukasta! Ja jos kysytään: Mutta enkös minä saa auttaa sinua, vapauttaa sinua? niin vastaa: Et. Ja jos kysytään: Mutta mitenkäs sinä tuon siedät? niin vastaa: Hyvin minä sen siedän; sillä minä rakastan sitä kättä, joka minua raastaa… Tiedätkö Eeva, mitä on toivominen?"