Paroonin tähden paljon liehuttiin, juteltiin, vaikka hän esiintyi hiljaisesti ja vaatimattomasti eikä tungetellut. Hänkin oli pukeutunut hännystakkiin, sen helmat olivat surkeasti rutistuneet matkalla. Hän seurusteli alituisesti Edvardan kanssa, katseli häntä minne hän vain meni ja kilisti hänen kanssaan. Minusta oli hänen näkemisensä koko ajan vastenmielistä ja minä siedin tuskin vilkaista häneen kääntämättä heti päätäni pois surkeasti ja hölmösti virnistäen. Kun hän tuli puheilleni, vastailin minä töykeästi ja supistin suuni mykäksi.
Juohtuu mieleeni eräs tapaus siitä illasta. Minä seisoin keskustellen erään nuoren tytön kanssa, hän oli vaaleanverikkö, minä sanoin hänelle jotain tai kerroin juttua, jolle hän ei voinut olla nauramatta. Se tuskin lie ollut sen kummempi juttu; mutta ehkäpä minä sen silloin hienossa humalassa kerroin hauskemmin kuin nyt muistan, kaikessa tapauksessa olen sen unohtanut. No niin: kun satuin katsomaan taakseni, seisoi Edvarda takanani. Hän katsoi minuun hyväksyvästi. Sitten huomasin, että hän vei vaaleaverisen käsipuolesta kanssaan, saadakseen tietää mitä olin hänelle sanonut. En voi kertoa, miten Edvardan katse tuntui minusta hyvältä kun koko illan olin kuleksinut huoneesta huoneeseen jotenkin hylättynä; tulin heti paljon kirkkaammalle mielelle ja puhelin sitten monenkin kanssa ja pidin hyvästi seuraa. Mikäli tiedän, en minä tehnyt mitään tuhmuuksia…
Seisoin ulkona portailla. Eeva tuli sisältä kantaen joitakin kapistuksia. Hän näki minut, tuli portaille, silitti kiireesti käsiäni, jonka jälkeen hymyili ja meni jälleen sisään. Kumpikaan meistä ei puhunut sanaakaan. Kun minäkin aioin mennä sisään, seisoi Edvarda eteisessä ja katsoi minua. Katsoi suoraan minua. Hänkään ei puhunut mitään. Menin saliin.
"Kuulkaas, luutnantti Glahn huvittelee kohtailemalla palvelusväkeä ulkona portailla", sanoi Edvarda yhtäkkiä kovasti. Hän seisoi ovella. Moni kuuli mitä hän sanoi. Hän nauroi kuten leikkiä laskien, mutta oli hyvin kalpea.
Minä en vastannut mitään, minä vain mutisin:
"Se oli vain sattuma, hän tuli ulos, tapasimme eteisessä…"
Kului jonkun aikaa, ehkä tunti. Erään naisen hameelle kaatui lasi. Heti sen nähtyään huusi Edvarda:
"No mitä ihmettä nyt? Tuon tietysti teki Glahn."
En minä sitä tehnyt, minä olin ollut ihan salin toisella puolella silloinkuin vahinko tuli. Sen jälkeen join minä taas jotakuinkin tiheään ja pysyttelin ovella jotten olisi ollut tanssivien tiellä.
Paroonin ympärillä naiset yhä pyörivät, hän valitti, että oli jo pakannut kaikki kokoelmansa matkalle, joten hän ei voinut näyttää niitä, meriajokasterttua Vienanmereltä, Korholman savea, sangen intresantteja kivimuodostelmia meren pohjalta. Naiset tirkistelivät uteliaasti hänen paidannappejaan, noita viisiotaisia kruunuja, jotka nyt siis merkitsivät paroonia. Mutta tohtorilla ei ollut menestystä, ei edes sukkela siunailunsa, tuo "Kuolema ja kidutus" enää tehonnut. Mutta kun Edvarda puhui, oli hän aina valmiina, oikaisi taas hänen sanojaan, pauloi häntä pikku juonilla, alisti hänet levollisen ylimielisesti.