"Voitte kiittää minua siitä, että pelastin Teidät. Olen varma, että Te olisitte sanonut Argus."
Parooni kohotti kulmakarvojaan ja tuijotti häneen hämmästyneenä paksujen kakkuloidensa läpi, mutta tohtori ei ollut tietävinäänkään. Mitä hän paroonista piittasi.
Minä seisoskelin yhä ovenpielessä. Salissa käy tanssin huiske. Onnistun saamaan jutun käyntiin pappilan opettajattaren kanssa. Me puhelimme sodasta, Krimin oloista, Ranskanmaan tapahtumista, Napoleonista keisarina, hänen turkkilais-holhoteistaan; nuori nainen oli lukenut lehtiä viime kesänä ja hänellä oli minulle uutisia. Me istumme viimein sohvaan ja puhelemme.
Edvarda käy ohi, hän pysähtyy eteemme. Yhtäkkiä sanoo hän:
"Saatte suoda anteeksi, herra luutnantti, että yllätin teidät portailla.
En koskaan enää sitä tee."
Hän nauroi nytkin eikä katsonut minuun.
"Neiti Edvarda, heretkää nyt jo", sanoin minä.
Hän teititteli minua, se ennusti pahaa, hän näytti ilkeitä aprikoivalta. Mieleeni tuli tohtori ja minä nykäytin ylimielisesti olkapäitäni, kuten hän olisi tällaisessa tapauksessa tehnyt. Edvarda sanoi:
"Mutta miksi ette mene ulos, keittiöön. Eeva on siellä. Minun mielestäni
Teidän pitäisi pysytellä tuolla, ulkosalla."
Ja vihaa hehkuen katsoi hän minuun.