Ja kului tunti tunnilta eikä tapahtunut muuta kuin että tuossa viiden aikaan ajoimme lehmän yli; kuulimme kuinka sen jalat musertuivat ja pysähdyimme hetkeksi tutkimaan kiskoja, sitten kuljimme taas. Molemmat matkustajat ovat alkaneet keskustella laivakulusta Öresundissa ja ovat jälleen erinomaisen mieltäkiinnittäviä. Kuinka kärsinkään. Ja miten olikaan, eikö eräs ihminen… Helvettiin Malmö ihmisineen!
Eteenpäin, yhä eteenpäin, sivuutamme Elmhultin, Liatorpin, Vislandan. Vislandassa lähtee Saban kuningatar ulos, en päästä häntä hetkeksikään näkyvistäni; no, siis, — hän tulee taas takaisin. Kas niin, ja me ajamme taas eteenpäin.
Sitten tulemme Alfvestaan, jossa on junanmuutto Kalmariin.
Täällä lähtee Saban kuningatar jälleen ulos; minä katson, käykö tässä samoin kuin äsken, mutta tällä kertaa muuttaa hän Kalmarin-junaan. En ollut valmistunut tähän, hämmästyn suuresti enkä tule tehneeksi mitään ennenkuin on melkein liian myöhäistä. Suin päin joudun minäkin Kalmarin-junaan, junan jo ollessa liikkeessä.
Yksi ainoa mies vaunussa, hän ei edes katso ylös, hän lukee. Minä heittäydyn penkille ja alan myös lukea. Parin minutin kuluttua kuulen:
— Piletti!
Tässä on uusi konduktööri.
— Piletti, niin kyllä, vastaan minä antaen hänelle piletin.
— Se ei kelpaa, sanoo hän, — tämä on Kalmarin rata.
— Sanotteko ettei se kelpaa?