Ja hän luki edelleen.
— Tahdotteko myödä minulle kirjanne? sanoin aivan pois suunniltani.
— Kirjan? En, vastasi hän.
— Ette?
— En.
Siihen se jäi. Hän ei edes vilkaissut sivulle. Minä luhistuin kokoon tämän itsepintaisuuden edessä. Oikeastaan oli tämäkin sen kurjan kuningattaren syy, että olin joutunut tällaisen henkilön seuraan; hän oli todella tehnyt minulle monet harmit, mutta kaikki oli unohtuva kun tapaisin hänet; oi, kuinka kuvailisin hänelle kaikki vastukseni, kertoisin hänelle taidearvostelustani, siitä ihmisestä, joka odotti minua Malmössä ja jonka minä olin hyljännyt, matkastani, ensin Tukholman-, sitte Kalmarin-radalla — neitiseni! Niin, tekisin varmasti taas syvän vaikutuksen häneen. Eikä pienintäkään viittausta rahapenneihin, niihin sataankahdeksaantoista kruunuun.
Ja juna kulkee.
Alan ikävissäni tuijottaa ulos ikkunasta. Siellä on ikuisesti samaa nähtävänä: metsää, maata, peltoja, liikkuvia taloja, sähkölennätin-patsaita pitkin rataa, ja joka asemalla tavanmukaiset tyhjät tavaravaunut, ja joka vaunuun merkittynä Golfyta. Mitä merkitsi Golfyta? Se ei ollut numero eikä se ollut mies. Herranähköön, ellei Golfyta ollut suuri joki Skånessa tahi tehtaanmerkki, tai vaikka joku uskonnollinen lahko! Vaan äkkiä muistin sen: Golfyta oli eräs paino; siinä oli, ellen väärin muista, satakolmekymmentäkaksi naulaa. Vaan ne olivat vanhoja hyviä "nauloja", ja kuitenkin meni niitä melkein satakolmekymmentä_kolme_ tuollaiseen Golfytaan, niin raskas se oli… Ja juna kulkee.
Kuinka saattoi tuo puhumaton narri istua paikallaan tunti tunnilta yhä vain lukien! Tuommoisen kirjan olisin minä lukenut kolmeen kertaan samassa ajassa; hän tekeytyi suorastaan tietämättömäksi pöhköpäisyydestään eikä hävennyt. Hänen narrimaisuutensa meni lopulta yli rajojen, minä en voinut kauemmin sitä kestää, vaan kumarruin, katsoin häneen ja sanoin:
— Häh?