Oli tullut yö; epämiellyttävä kanssamatkustajani oli ojentautunut pitkälleen paikallaan ja sulkenut silmänsä, äänettömänä, heittämättä minuun silmäystäkään. Kuinka saisin ajan kulumaan? En voinut nukkua, nousin pystyyn tavan takaa, tutkin ovia, aukaisin ja suljin ikkunat, palelin ja haukottelin. Sen lisäksi piti minun pitää silmäni auki sen pikku kuningattaren tähden joka kerta kun juna seisahti. Toruskelin häntä mielessäni vähän päästä.
Vihdoin, vihdoinkin tuli aamu. Kanssamatkustajani nousi ja katsoi ulos ikkunasta; vähän ajan perästä istuutui hän täysin valveilla taas lukemaan, yhä vilkaisemattakaan minuun; hänen kirjansa ei näyttänyt ikinä loppuvan. Hän ärsytti minua, minä lauloin, vihdoin suututtaakseni häntä, vaan hän ei antanut häiritä itseään; toivoin sydämen pohjasta pääseväni taas sorkkatautia kuulemaan ennemmin kuin siedin tätä pöyhkeyttä.
Viimein kävi hän sietämättömäksi ja minä kysyin:
— Uskallanko kysyä: minne asti on matka?
— Tuota, kappaleen matkaa, vastasi hän.
Siinä kaikki.
— Ajoimme eilen lehmän päälle, sanoin minä.
— Mitäh?
— Me ajoimme eilen lehmän päälle.
— Vai niin?