— Vai niin, sanoi hän kääntyen vimmastuneena toisaalle.
Sitten olimme taas vaiti.
Ja kului tunti toisensa jälkeen; vihdoinkin viheltää juna Kalmariin saapuessa.
Nyt siis oli tosi edessä! Tunnustelen leukaani, — tietysti oli parta ajamatta, se oli niin tavallinen juttu.
Oli sekin järjestystä, ettei ollut asemia radan varrella, joilla olisi saanut ajaa partansa ja olla ihmisen näköinen kun tarve vaati. En olisi vaatinut joka asemalle vakituista parturia, vaan ei tuo toki olisi ollut liikaa, jos joka viidennelläkymmenennellä olisi ollut yksi. Se oli viimeinen sanani.
Silloin juna seisahtui.
Astun heti ulos, näen että Saban kuningatarkin tekee samoin, mutta hänet ympäröi heti semmoinen ihmispaljous, että minun oli mahdotonta päästä hänen luokseen. Lisäksi suutelee eräs nuori mies häntä, — veli siis, joka asuu ja jolla on toimi täällä ja jota hän oli tullut tervehtimään! Hetken perästä tuodaan vaunut, hän menee niihin parin kolmen muun seuraamana, ja niin sitä mennään. Minä jään paikalleni. Hän oli ajanut tiehensä aivan nenäni edestä: vähääkään arvelematta. No niin, toistaiseksi ei ollut mitään tehtävissä, ja kun tarkemmin ajattelee, olin hänelle miltei kiitollinen, että hän oli antanut minulle aikaa ajaa partani ja siistiä itseni ennen esittämistä. Nyt oli käytettävä aika tyystin!
Siinä seisoessani tulee luokseni kaupunginlähetti pyytäen saada kantaa tavaroitani.
— Ei tarvitse, minulla ei ole kapineita.
— Eikö yhtään kapineita?