* * * * *
Kuukautta myöhemmin tapasin hänet jälleen. Aioin kysyä sormusta, mutta jätin sen tekemättä. Ei ole kiirettä vielä, ajattelin, miettiköön vielä hiukan; kuukausi on kovin lyhyt. Silloin katsoo hän katuun sanoen:
— Ai, sehän on totta — sormus. Sen kävi onnettomasti, olen pistänyt sen jonnekin, olen kadottanut sen.
Ja tämän sanottuaan jää hän odottamaan vastaustani.
— Oletko siitä vihainen? kysyy hän rauhattomasti.
— En, vastasin.
Ja voi, miten keventyneenä hän meni pois, kun en minä ollut siitä vihainen!
* * * * *
Niin kului kokonainen vuosi. Olin jälleen vanhoilla paikoilla ja kuljin eräänä iltana tuttua, tuttua tietä.
Silloin tulee hän minua vastaan ja hänen silmänsä olivat kolmin verroin siniset ja loistavat; mutta hänen suunsa oli muuttunut liian suureksi ja värittömäksi.