— Ostakaa "Viikinki".
En huomannut sitä heti; vasta tultuani parin askeleen päähän kaikuivat hänen sanansa korvissani. Käännyin katsomaan häntä ajatellen: saattaisit kernaasti antaa hänelle kymmenäyrisen, et tule siitä köyhemmäksi. Ja tutkin nimenomaan taskuni antaakseni lantin. Pyydän huomauttaa, että ensi ajatukseni oli todella antaa pojalle kymmenen äyriä. Vaan pitäessäni vielä kättä taskussa pisti nokkaviisaus päänsä esiin, ja sanoen itselleni, ettei koskaan hyödyltä auttaa ihmistä kymmenäyrisellä, ettei edes kymmenkruununen sanottavasti auttaisi, vaan pahentaisi asiaa, tuottaisi vain turmelusta ja niin edespäin, menin tieheni jättäen pojan seisomaan.
Kuljin aina Yliopistolle asti ja käännyin takaisin samaa tietä. Cammermeyerin ikkunoiden kohdalla seisahdun katsomaan kirjoja ja siinä seistessä kuulen jälleen sanomalehtipojan äänen. Hän oli aivan takanani. Hän riitelee parin juopuneen lippalakkisen merimiehen kanssa yhdestä "Viikingin" numerosta, jonka he olivat vahingossa repineet. Merimiehet eivät tahtoneet maksaa revittyä numeroa ja poika pisti itkuksi.
Silloin minä lähden heidän luokseen ja saan kuulla asian laidan; sanon sitte ankarasti merimiehille, että heidän velvollisuutensa luonnollisesti oli maksaa numero. Vaan se ei auttanut, he nauroivat minulle sanoen:
— Kuulehan tuota!
Tämä suututti minua suuresti ja purin hammasta kiukusta. Olin joskus maailmassa saanut lahjaksi suuren pyöreän rintaneulan, joka näyttää kelpaavan vähän kuhunkin; se on niin suuri, että sitä melkein voisi luulla poliisilaataksi tai joksikin salaiseksi merkiksi, ja tätä neulaa kannan aina vasemmassa rinnustassani takin alla. Kun nyt nämä molemmat juopuneet merimiehet laskevat leikkiä rikkirevitystä "Viikingin" numerosta kieltäytyen maksamasta sitä, pistää äkkiä päähäni olla uskalias; käännyn velikultiin, avaan takkini ja osoitan äänettömänä ihmeellistä neulaani. Katsomme hetken toisiamme; sitten sanon kylmästi ja päättävästi:
— Maksakaa tai seuratkaa minua.
Se auttoi. "Viikinki" maksettiin ja kaikki neljä lehdestä riitelijää läksimme tiehemme. Poika kuivasi silmänsä ja jatkoi kulkuaan katua ylös; minä lähdin Karl Johania alaspäin. Matruusit heiluivat Tivolille päin.
Postikonttorin luona käännyn jälleen ja alan kulkea katua ylös. Ajatukseni työskentelevät yhä sanomalehtipojassa. Mietin: olet auttanut pientä poikaa saamaan rahansa, hän on tietysti kiitollinen sinulle siitä, eikä enää tahdo kiusata sinua ostamaan, jos vielä tapaisit hänet; hänellä on säädyllisyysaistia, kenties hän on saanut hyvän kasvatuksen.
Grandin luona näen hänet jälleen. Hän seisoo aivan lyhdyn luona, niin että erotan hänet aivan selvään ja vakuutan itselleni lähestyessäni häntä, että huomattuaan minut hän visusti vaikenee siksi kunnes olin kulkenut ohi. Kuljen niin läheltä lyhtyä kuin suihkin suodakseni hänelle mahdollisuuden tuntea minut.