Olin erehtynyt. Hän ei tehnyt mitään eroa minun ja kenen muun välillä hyvänsä; pisti lehtipakan eteeni pyytäen ostamaan "Viikinkiä".
Kuljin hänen ohitseen vaiti ja loukkaantuneena. Olin surkeasti pettynyt hänen suhteensa; hän oli tietystikin tavallinen kristianialaisnulikka, oikein aika vekara, joka jo poltti tupakkaa ja hukkasi arvostelukirjansa, kun siinä oli liian huonoja numeroita. Hän oli sanalla sanoen oikea pieni lurjus, se oli selvää. Olin aika lailla loukkaantunut kulkiessani eteen päin ja tunsin kohdelleeni häntä ansion mukaan, kun en ollut antanut hänelle niitä kymmentä äyriä.
Se vain vielä puuttuisi, että hän tyrkyttäisi minulle lehteään kolmannen kerran! Hän pystyisi sen kyllä tekemään, sillä olin joutunut tekemisiin hävyttömän nulikan kanssa. Se siis vain vielä puuttuisi!
Yliopiston kohdalla käännyin jälleen takaisin. Aloin laskea, missä nyt mahtaisin kohdata pojan. Tahdoin asettaa niin, että kohtaisin hänet voimakkaasti valaistulla kohdalla katua, suodakseni hänelle tilaisuuden vielä kerran tuntea minut. Hän ei kenties ollut erottanut minua aivan selvästi Grandin ulkopuolella, enhän voinut tietää sitä niin varmasti. Astuin niin kauan tuumiskellen tätä asiaa, että häpeä sanoakseni aivan hermostun ja kiihotan itseäni mitä tyhmimmillä kuvitteluilla. Otaksukaamme nyt — ajattelin — että poika aivan yksinkertaisesti on lähtenyt kotiinsa. Siinä seisoin sitte pää turhanpäiten täynnä arveluita. Herraties, ellei hän kenties ollut kääntynyt ja kulki nyt edelläni kadun toiseen päähän sen sijaan että tulisi minua vastaan.
Ja voitteko ajatella, minä vanha mies aivan pistin juoksuksi ainoastaan suodakseni sanomalehtipoikaparalle tilaisuuden tarjota, jos hän uskalsi, vielä kerran "Viikinkiä".
Mutta Blomqvistin kohdalla tapaan hänet aivan rauhallisesti seisomasta rautaristikolla ikkunan edessä, kylmästä tutisten, hartiat koholla ja kädet housuntaskuissa. Silloin tällöin huutaa hän ohikulkeville "Viikinkiä". Hän ei ota käsiään taskuista eikä myöskään tarjoa lehtiä.
Sitte tulen minä. Astun niin läheltä häntä kuin mahdollista, ei ole syltäkään välillämme ja hän näkee minut aivan selvään lyhtyjen valossa. Ja samassa ojentautuu hän suoraksi, tuijottaa minua kasvoihin, työntää lehtipakan ilmaan ja sanoo ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:
— Ostakaa "Viikinki".
Pysähdyin. Olin niin jännitettynä odottanut kokeen tulosta, että sydämeni tykki voimakkaasti hänen sanoessaan nämä sanat.
Nyt annoin vallan mitä hupaisimmalle päähänpistolle. Poika oli yhä kylmäverisesti tehnyt pilaa minusta tarjoten kolme kertaa peräkkäin "Viikinkiä", olin ällistynyt ja äkäinen ja toruin häntä kovimmilla sanoilla mitä löytää voin, ettei hän antanut ihmisten kulkea rauhassa. Hän ei vastannut mitään, vaan tuijotti minuun kuin ennenkin; se näytti suorastaan paatumukselta. Silloin minä sain päähänpiston: otin kukkarosta puolikruunusen, pidin sitä aivan hänen nenänsä edessä ja annoin sen pudota saman rautaristikon tankojen väliin, jolla hän seisoi. Olin tuskin tehnyt tämän, kun otin kukkarosta toisen puolikruunusen, näytin sitäkin hänelle ja annoin sen mennä samaa tietä.