— Ole hyvä ja ota ne nyt tuolta, sinä pikkupiru, sanoin vahingoniloisena, — ja anna minun kulkea rauhassa.
Ristikko oli jäätynyt ja minä näin tyydytyksellä kuinka pienen kiusanhenkeni täytyi kiskoa ja repiä tankoja päästäkseen perille. Hänen sormensa tarttuivat silloin tällöin kiinni kylmään rautaan. Näin myös että hän sai haavan toiseen ranteeseensa; mutta hän yritti yhtä kiivaasti päästä käsiksi puolikruunusiin. Hän ei heitä kesken, paljastaa toisen käsivartensa ja tunkee kätensä tangon ja seinän väliin. Hänen käsivartensa oli luiseva ja laiha.
Vihdoin saa hän pohjalta käsiinsä toisen puolikruunusen.
— Nyt minulla on toinen, sanoo hän onnellisena.
Vetäessään kättään pois rikkoutuu iho hänen rystysistään muuriin. Hän katsoo kysyvästi, onko todella täysi tarkoitukseni, että hän saa omakseen tämän rahan, kaiken tämän rahan, ja kun en sano mitään, pitää hän sen ja ryhtyy ottamaan toistakin puolikruunusta. Hän työntää uudelleen kätensä koloon alkaen jännittää sormiaan pientä aarretta kohti. Hänen uutteruutensa on suuremmoinen, hän tunnustelee sinne tänne pitkin rakoa, pistää avuttomuudessaan vielä kielenkin ulos suusta niin kuin siitä olisi apua.
— Olisipa minulla vain lastu, niin saattaisin sillä raapia sen luokseni, sanoo hän. Ja nostaen samalla hiukan päätään katsoo hän minuun.
Odottiko hän minulta apua? Tarkoittiko tuo pieni pöyhkeä nulikka, että minä toisin hänelle lastun sitä varten?
— Minä tuon sinulle lastun, sanon. — Vaan en auttaakseni sinua sillä, että tietäisit. Tuon liian pienen, ettet voi tehdä sillä mitään. Odota hiukan, lähden heti.
— Ei maksa vaivaa, vastaa hän samassa.
Hän pistää käden taskuunsa ja ottaa esille ruostuneen linkkuveitsen, jolla hän alkaa näperrellä. Hän pitää sitä kahden sormen välissä ojentaen sen puolikruunua kohden. Hitaasti ja varoen työntää hän rahaa yhä lähemmäksi seinää, koloa kohden.