Eräs henkilö kertoo:
Kello viiden aikaan aamulla.
Olen jo jalkeilla, sillä en ole nukkunut koko yönä. Olen köyhä ja hyljätty; minua ei vaivaa muu kuin että eräs kirje, jonka sain, on tehnyt minusta hyljätyn.
Lähden huoneestani, alas kadulle ja horjun ajuriravintolaan. Tilaan kahvia ja konjakkia. Siellä istuu jo ajureita nauttien ensimäistä pikku aamiaistaan, viisi ajuria, jotka puhelevat ääneen ja syövät.
Kuljen pieni valokuva kädessä, katson sitä ja luen yhä uudelleen ne pari kolme sanaa, jotka on kirjoitettu takasivulle. Minua on pyydetty polttamaan valokuva, vaan en polttanut sitä viime yönä. Ojennan sen vieressäni istuvalle ajurille, hän katsoo sitä, hymyilee ja sanoo, että minulla on hyvä maku.
— Te erehdytte varmaankin, sanon, — tämä on minun morsiameni.
Silloin hän kehuu yhä enemmän hyvää makuani. Hän lähettää kuvan tovereilleen uudistaen, että tämä on minun morsiameni. Kaikki ihailevat sitä, iloitsevat, puhuvat ääneen ja hymyilevät.
— Oikeastaan hän ei enää ole morsiameni, tunnustan. — Sillä sain eilen hänen viimeisen kirjeensä. Minulla on kirje tässä, hän kirjoittaa näin.
Näytän heille kirjeenkin ja sanon, missä kohden on kirjoitettuna, ettei hän enää tahdo. Eivätkä ajurit osaa lukea kieltäni, mutta näyttäessäni missä se seisoo, nyökkäävät he päätään käyden vakaviksi minun puolestani.
Juomme yhdessä.