Kiitin häntä uudelleen kun hän nousi lähteäkseen. Hän säpsähti ja sanoi:
— Ostin ne oikeastaan eräälle toiselle. Sama se vaikka hän olikin ostanut ne toiselle. Minä ne sain. Minä eikä se toinen, jolle hän ne oli ostanut. Ja hän antoi minun kiittää itseään niistä.
Hyvää yötä, Wladimierz.
IV.
Seuraavana aamuna satoi.
Otankohan tämän mustan vai vihreän pukuni? tuumin. Vihreän. Sillä se on uudempi, siis otan sen. Olin hyvin iloinen.
Kun tulin pysäkille seisoi siinä nainen, odottaen sateessa raitiovaunua. Hänellä ei ollut sateenvarjoa. Pyysin häntä omani alle, mutta hän sanoi — ei kiitos. Laskin silloin alas omanikin odotellessani. Sittepähän ei naisen tarvitse yksin kastua, ajattelin.
Illalla tuli Wladimierz kahvilaan.
— Kiitoksia eilisistä kukista, sanoin ylpeänä.
— Mistä kukista, kysyi hän. — Pitäkää nyt jo suunne niistä kukista.