— Se oli viimeinen, vastasi Wladimierz.
Ostin ruusun kukkaismyyjättäreltä ja kiinnitin sen hänen napinläpeensä vasemmalle puolen. Tunsin hänen hengityksensä käsilläni sitä tehdessä enkä tahtonut saada nuppineulaa kestämään.
— Kiitos, sanoi hän.
Pyysin ne vähät rahat, jotka minulle vielä oli kassasta tuleva ja annoin ne hänelle. Se oli mitätön summa.
— Kiitos, sanoi hän jälleen.
Olin onnellinen koko illan, kunnes Wladimierz äkkiä virkkoi:
— Näillä rahoilla matkustan pois viikoksi. Kun palaan, saatte rahanne. Huomattuaan liikutukseni lisäsi hän: — Teitähän minä rakastan! Ja tarttui käteeni.
Jouduin pois suunniltani siitä, että hän tahtoi matkustaa, sanomatta minne, vaikka sitä kysyinkin. Kaikki, koko kahvila, kynttiläkruunut ja lukuisat vieraat pyörivät silmissäni, en kestänyt sitä, vaan tartuin hänen molempiin käsiinsä.
— Palaan luoksenne viikon perästä, sanoi hän äkisti nousten.
Kuulin kahvilantarkastajan sanovan: