Hän nauraa jollekin asialle, joka on tapahtunut hänelle tai jota hän ajattelee ja hänellä on suu auki kertoakseen siitä. Huomattuaan minut ei hän joudu vähääkään hämilleen, vaan katsoo minua hellittämättä silmiin, vieläpä vihdoin nyökkääkin. Sitten kysyy hän hiljaa:
— Mikä hätänä, Lotta?
Ja Lotta vastaa hänelle jotain, jota minä en voi kuulla, vaan ymmärrän, että on puhe minusta. Istun siinä katsellen ja kuunnellen kuin olisi kohtaloni ratkaistavana. Nyt vilkaisevat he salaa minun kenkiini ja kuulen, että he nauravat hiukan keskenään. Viimeksi tullut nuori neiti puistaa päätään aikoen lähteä.
Tultuaan ovelle, kääntyy hän äkkiä ympäri ikäänkuin jotain olisi juolahtanut hänen mieleensä ja sanoo:
— Vaan minähän voin maata sinun kanssasi tämän yön Lotta, niin voi hän saada minun huoneeni?
— Ei toki, vastaa Lotta, — sitä ei neiti todellakaan voine tehdä.
— Miksi en voisi!
Vaitiolo. Lotta miettii.
— No, kun neiti niin tahtoo. Ja minuun kääntyen Lotta jatkaa: —
Neiti haluaa siis antaa teille huoneensa.
Hyppään pystyyn, käännän varpaat ulospäin ja teen kumarruksen, josta luulen selvinneeni hyvin. Kiitän myös neitiä suullisesti, sanoen, että hän oli osoittanut minulle ystävällisyyttä, joka oli ainoata laatuaan minun elämässäni, ja selitän lopuksi, että hänen sydämensä oli siis yhtä hyvä kuin hänen silmänsä olivat ihanat — neitiseni!