— Vaan kun kaikki paikat ovat täynnä! vastaa hän.
— No, se ei kuulu minuun.
Sanottuani tämän istuuduin rehentelevästi tuolille.
Minun kävi muuten sääli tyttöä, hän ei näyttänyt siltä, kuin olisi hän tahtonut tehdä minulle kiusaa ainoastaan ilkeydestä, hänen kasvonsa olivat rehelliset, hänen vihansa norjalaista kohtaan hillitty.
— Te voitte tehdä vuoteen mihin tahdotte, vaikkapa tähän sohvalle, sanoin minä sitten.
Mutta ei sohvakaan ollut vapaa!
Nyt minua alkoi suututtaa. Jos minun vielä oli astuttava runsas ruotsalainen peninkulma, en ikinä tulisi terveenä perille; runsaalla penikulmalla ei Ruotsissa ollut loppua ollenkaan, sen tiesin ennestään.
— Mutta herranen aika sentään, ettekö näe, että minä olen astunut kenkäni säpäleiksi?, huusin minä — ette toki ajane ihmistä maantielle tämmöisissä kengissä?
— Niin kyllä, mutta eiväthän kengät ole sen paremmat huomennakaan, huomautti hän hymyillen.
Eivät, siinä hän taaskin oli oikeassa, enkä tiennyt enää mikä neuvoksi. Samassa avautuu ovi ja sisään syöksyy toinen nuori tyttö.