Tämä katsoi ihmeissään tuota tunkeilevaa herraa.
Hän osoitti toisen kenkiä. Silloin tämä kääntyi, aikoen lähteä.
— Anteeksi, sanoi hän jälleen, — en suinkaan tullut teidän perässänne saadakseni puhella kanssanne; mutta kaste on laskeutunut ja on jo aivan märkää käytävillä ja ruohossa. Tahdoin vain huomauttaa siitä, arvellen että ehkä olitte outo paikkakunnalla.
— Kiitos vaan, näen kyllä että on kastetta, vastasi nainen.
— Tervehdin teitä portaissa, jatkoi hän, — minä se siellä seisoin.
Teidän pikainen silmäyksenne aiheutti sen.
Silloin toinen lopultakin kysyi:
— Mitä tahdotte?
Hänen sydämensä alkoi tykkiä, hän menetti tasapainon ja puhkesi puhumaan:
— Kas tässä, ottakaa mitä haluatte, annan teille kaikki mitä minulla on, jos luulette minun tahtoneen jotain! Halusin vain hetkeksi seisahtua teitä katsomaan, sillä teidän täytynee tunnustaa, että olette harvinaisen kaunis.
— No en ole mokomaa kuullut! sanoi nainen kylmästi ja loukkaantuneena.