— Suokaa sitte anteeksi! mutisi hän heittäen kaiken toivon.
Toinen katsoi poispäin kukkasarkaan kääntäen hänelle selkänsä. Hän tahtoi parantaa käytöstään, käyttää tilaisuutta hyväkseen ja sanoi:
— Niin, ajatelkaahan, noissa ruusuissa, joita katselette, humisee. Olen kuunnellut sitä. Mitä jos ne juttelisivat keskenään, jos tämä humina olisi niiden kieltä. Kuulkaapas mitä ne mahtavat sanoa.
Nainen oli alkanut kulkea.
— Oliko sekin hullua mitä viimeksi sanoin? kysyi hän ahdistuneesti.
— Mutta eiväthän ne ole ruusuja vaan unikkoja, vastasi toinen.
— No, siispä unikkoja, virkkoi hän silloin. Eikö tämä humina saattaisi olla niiden keskeistä puhetta?
Toinen oli mennyt. Ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa, oli puutarhanportin salpa sulkeutunut.
No niin.
Hän kulki ihmeellisessä ja erikoisessa mielentilassa penkin luo ja istuutui sille. Vieraan naisen silmiinpistävä kauneus oli paikalla hurmannut hänet. Kun ruokakello soi, nousi hän ja lähti ruokasaliin mitä suurimman jännityksen vallassa. Mitä jos hän nyt tulisi ja istuutuisi tuohon! Mitä jos hän tervehtisi häntä jälleen!