Vaan se on jo myöhäistä, minä olen jo tahrinut koko vasemman hartiani.
Hän katsoo minuun aivan ällistyneenä, katsoo sitten Lottaan ja sanoo:
— Mitäs sille nyt tehdään?
Hän sanoi sananmukaisesti: mitäs sille nyt tehdään? Ja Lotta vastaa että sitä on hangattava jollain, jonka jälkeen hän purskahtaa nauruun.
Nyt menemme kaikki kolme taas rappusille ja Lotta löytää jotain, jolla aikoo hangata minua.
— Olkaa hyvä ja istukaa, sanoo hän, — muuten en ylety.
Ja minä istuudun.
Sitten alamme pakinoida…
Nyt usko tai älä — vakuutan, että erotessani neidistä oli minulla mitä parhaimmat toiveet. Olimme jutelleet, lörpötelleet, nauraneet jos jollekin ja minä olen varma, että istuimme neljännestunnin siinä rapuilla pakinoiden. Mistä sitten? No niin, siksi en rupeakaan sillä rehentelemään; mutta ajattelin kuitenkin, ettei nuori neiti uhraisi miehelle neljännestunnin keskustelua miltei kahden kesken tarkoittamatta sillä jotain. Kun vihdoin erosimme, sanoi hän lisäksi kahdesti hyvää yötä; viimeksi aukaisi hän oven raolleen, sanoi hitaasti hyvää yötä vielä kolmannen kerran ja painoi sitten oven kiini. Sitte kuulin hänen mitä hilpeimmin naureskelevan Lotan kanssa sisällä huoneessa. Niin, olimme kaikki mitä parhaimmalla tuulella.
Astun huoneeseeni — hänen huoneeseensa. Se oli tyhjä, mitä tavallisin kestikievarihuone, seinät paljaat, siniseksimaalatut ja vuoteena matala kaita sänky. Pöydällä oli käännös Ingrahamin teoksesta "Davidin huoneen ruhtinas". Aloin lukea sitä. Vieläkin kuulen supatusta ja naurua nuorten tyttöjen huoneesta. Mikä suloinen tyttöveitikka; tuommoinen tumma ilme nuorilla kasvoilla. Kuinka hän osasikaan nauraa iloisesti vaikka oli niin ylpeän näköinen!