Vaivuin ajatuksiin; muisto hänestä hehkui hiljaa ja voimakkaasti sydämessäni.
* * * * *
Aamulla heräsin siihen, että jokin kova painoi kylkeäni — olin nukkunut yhdessä Davidin huoneen ruhtinaan kanssa. Nyt ylös ja vaatteisiin, kello oli yhdeksän!
Astun saliin ja saan aamiaiseni; neitiä en näe. Odotan puoli tuntia, häntä ei kuulu. Kysyn vihdoin hienostaan Lotalta, minne nuori neiti oli joutunut.
Kas, neiti oli matkustanut pois.
Matkustanut pois? Eikö neiti ollutkaan talonväkeä?
Ei, hän oli Herraskartanon neiti; hän oli matkustanut junalla aikaiseen aamulla ja oli matkalla Tukholmaan.
Olen vaiti. Hän ei tietystikään ollut jättänyt edes kirjettä minulle, ei pientä lappuakaan; tulin niin alakuloiseksi, etten edes kysynyt hänen nimeään; kaikki oli minulle yhdentekevää. Ei, koskaan ei ollut luottamista naisen uskollisuuteen.
Tulen Göteporiin turtunein mielin ja murtunein sydämin. Kuka sitä olisi uskonut; hän, joka oli niin rehellisen ja ylvään näköinen. Vaan samapa tuo, minä kestän sen kuin mies; kukaan hotellissa ei koskaan aavistakaan miksi minä kärsin…
Tämä tapahtui juuri niihin aikoihin kun Julius Kronbergilla oli Göteporissa näytteillä suuri taulunsa Saban kuningatar. Kuten muut niin aioin minäkin mennä katsomaan tätä taulua ja minä näin sen ja ihastuin ikihyväksi. Ihmeellisintä oli, että itse kuningatar tuntui olevan mitä suurimmassa määrin minun herraskartanonneitini näköinen, — ei hänen nauraessaan ja kujeillessaan vaan sinä hetkenä, jolloin hän seisoi tyhjissä vaunuissa ja nujersi minut katseellaan siksi että olin tahtonut riisua hevoset. Jumala tietää, että tunsin sen uudestaan sydämessäni! Taulu ei jättänyt minua rauhaan, se muistutti liian elävästi menetettyä onneani. Eräänä kauniina yönä se innostutti minut kirjoittamaan kuuluisan taidearvosteluni Saban kuningattaresta, joka oli painettuna "Päivälehteen" 9:nä päivänä joulukuuta 1888. Tässä taidearvostelussa kirjoitin minä kuningattaresta seuraavaa: