Mutta juttu keitetystä sormesta oli joukolla loppumattomana ilon aiheena koko iltapäivän, keskusteltiin siitä ja naurettiin kuin hullut, ja kokilla oli ennen kuulumaton riemupäivä. Mutta Sakeus oli kadonnut.
Sakeus oli lähtenyt kedolle. Rajuilmaa jatkui eikä matkalla ollut ainoatakaan suojusta; mutta Sakeus kulki kulkemistaan edelleen ruohoaavikkoa pitkin. Hän kantoi sairasta kättään kääreissä koettaen varjella sitä kastumasta niin hyvin kuin taisi; muuten oli hän läpimärkä kiireestä kantapäähän.
Hän jatkaa kulkuaan. Kun alkaa hämärtää; pysähtyy hän, katsoo kelloaan salaman valossa ja lähtee sitten paluumatkalle samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän astuu raskain, harkituin askelin vehnän keskessä ikäänkuin olisi hän tarkoin laskenut ajan ja nopeuden. Kahdeksan aikaan on hän taas kotona farmilla.
On jo aivan pimeä. Hän kuulee että väki aterioi iltasta ruokahuoneessa ja kurkistaessaan ikkunasta näyttää hänestä kokki olevan sisällä ja sen lisäksi hyvällä tuulella.
Hän lähtee talon luota, astuu tallia kohden, jossa asettuu sateen suojaan, ja tuijottaa pimeyteen. Heinäsirkat ovat ääneti, kaikki on hiljaa, sade vain yhä valuu ja silloin tällöin halkaisee rikinvärinen salama taivaan lyöden alas jonnekin aavikolle.
Vihdoinkin kuulee hän väen nousevan illallispöydästä ja lähtevän makuusuojaa kohden kiroillen ja juosta viilettäen päästäkseen kastumasta. Sakeus odottaa vielä tunnin aikaa kärsivällisesti ja itsepintaisuudella, sitte lähtee hän kyökkiin päin.
Siellä on vielä tulta, hän näkee miehen hääräävän hellan luona ja astuu rauhallisena sisään.
— Hyvää iltaa, tervehtii hän.
Kokki katsoo häneen hämmästyneenä ja sanoo viimein:
— Et sinä saa enää ruokaa tänä iltana.