Rakkaat veljet, miksi, mitä varten te kiusaatte itseänne? Muistakaa toki, että teille on edeltäkäsin varattu mitä ihanin onni, ja ottakaa se! Kaikki on teissä itsessänne! Se on niin helppoa, niin yksinkertaista ja niin iloista.
Mutta kärsivät, köyhät ja sorretut ihmiset sanovat ehkä: »Niin, se lienee hyvä rikkaille ja vallanpitäjille; helppo on rikkaitten ja vallanpitäjien rakastaa vihollisiaan, kun nämä viholliset ovat heidän vallassaan. Mutta se on vaikeaa meille, kärsiville ja sorretuille.» Mutta se ei ole totta. Rakkaat veljet, elämänkäsityksen muuttaminen on yhtä tarpeellinen vallanpitäjille ja rikkaille kuin vallanalaisille ja köyhille. Ja vallanalaisille ja köyhille se on helpompaa kuin rikkaille. Vallanalaisten ja köyhien tarvitsee vain asemaansa muuttamatta olla tekemättä rakkauden vastaisia tekoja ja myöskin olla ottamatta osaa näihin tekoihin mikäli ne ovat väkivallan töitä, niin koko tämä rakkaudelle vihamielinen järjestelmä kukistuu itsestään. Vallanpitäjien taas on paljon vaikeampi vastaanottaa ja noudattaa rakkauden oppia. Voidakseen noudattaa sitä heidän täytyy kieltäytyä rahan ja rikkauden houkutuksista, jotka hallitsevat heitä; ja se on heille vaikeaa; köyhien ja vallanalaisten taas tulee vain pidättäytyä uusista väkivaltaisuuksista, ja mikä on tärkeintä, olla ottamatta osaa vanhaan.
Samoin kuin ihminen, kasvaa ihmiskuntakin. Rakkauden tietoisuus on kasvanut, kasvaa siinä ja on meidän aikanamme saavuttanut sellaisen kasvun, ettemme voi olla huomaamatta, että sen täytyy pelastaa meidät ja tulla elämämme pohjaksi. Onhan kaikki se mitä nyt tapahtuu, väkivaltaisen, ilkeän ja rakkaudettoman elämän kuolinkamppailua.
Ei nyt enää voi jäädä kenellekään epäselväksi, että kaikki nämä taistelut, kaikki tämä viha, kaikki nämä väkivaltaiset järjestelmät, kaikki tämä on järjetöntä, vain yltymistään yltyviin onnettomuuksiin johtavaa harhaa. Eikä voi jäädä epäselväksi, että ainoa, yksinkertaisin ja helpoin pelastus kaikesta tästä on tietoisuus kaikkien ihmisten elämän alkuperusteesta — rakkaudesta — tästä perusteesta, joka välttämättömästi ilman vähintäkään ponnistusta, muuttaa suurimman pahan suurimmaksi onneksi.
Perintätaru kertoo, että apostoli Johannes saavutettuaan korkean iän oli kokonaan yhden ainoan tunteen vallassa ja ilmaisi sen aina vain näillä sanoilla: »Lapset, rakastakaa toinen toistanne». Näin ilmaisi ajatuksensa vanhuus, s.o. määrättyyn elämän rajaan eläneen yhden ihmisen elämä. Aivan samoin täytyy ihmiskunnan elämän määrättyyn rajaan ehtineenä lausua perussisältönsä julki.
Onhan tämä niin yksinkertaista ja niin selvää: sinä elät, s.o. olet syntynyt, kasvat, miehistyt, vanhenet ja tuossa tuokiossa kuolet Tokkopa elämäsi päämäärä voi olla sinussa? — Varmaankaan el. Mitä tämä tämmöinen on — kysyy silloin ihminen itseltään, — mikä minä olen? Ja siihen on vain yks? vastaus: minä olen jonkinlainen rakastava — kuten ensi alussa näyttää, — todellisuudessa kuitenkin vain itseään rakastava olento, mutta kun elää hiukan ja miettii hiukan, käy ilmi, ettei saa eikä kannata rakastaa itseään, elämän kautta kulkevaa ja kuolevaa olentoa. Tunnen, että minun täytyy rakastaa ja rakastan itseäni. Mutta rakastaessani itseäni en voi olla tuntematta, että rakkauteni kohde ei ansaitse rakkauttani; mutta rakastamatta en voi olla. Rakkaudessa on elämä. Mikä neuvoksi? Rakastaako toisia, läheisiä, ystäviä ja niitä, jotka rakastavat? Alussa näyttää se tyydyttävän rakkauden tarvetta, mutta kaikki nämä ihmiset ovat ensinnäkin epätäydellisiä ja toiseksi muuttuvat ja ennen kaikkea kuolevat. Ketä sitten rakastaa? Ja siihen on olemassa vain yksi vastaus: rakastaa kaikkia, rakastaa rakkauden alkulähdettä, rakastaa rakkautta ja rakastaa Jumalaa. Ei rakastaa sen takia, jota rakastaa eikä oman itsensä takia, vaan rakkauden takia. Mikäli ymmärretään tämä, sikäli häviää heti kaikki paha ihmiselämästä ja sen tarkoitus tulee selkeäksi ja iloiseksi.
»Niin, kyllä se olisi hyvä. Sen parempaa ei voi ajatella,» — sanovat ihmiset. »Hyvä olisi rakastaa ja elää rakkautta varten, jos kaikki eläisivät niin. Mutta kun minä elän rakkautta varten ja annan pois kaikkeni toisille, mutta toiset elävät itseään ja ruumistaan varten, niin miten käy minun, eikä vain minun, vaan perheeni ja niiden, joita rakastan voimatta olla rakastamatta? Kauan aikaa on jo lakkaamatta puhuttu rakkaudesta, mutta kukaan ei ole ruvennut noudattamaan sitä. Eikä sitä voikaan noudattaa. Elämän voi uhrata rakkaudelle vain silloin, kun kaikki ihmiset yhdellä kertaa jonkin ihmeen kautta muuttavat maailmallisen, ruumiillisen elämän henkiseksi ja jumaliseksi. Mutta sitä ihmettä ei tapahdu ja siksi on tämä kaikki vain sanoja eikä töitä.» Niin puhuvat ihmiset rauhoittaen itseään valheellisessa ja totutussa elämässään. He puhuvat niin, mutta sielunsa syvyydessä he tuntevat, etteivät he ole oikeassa. He tietävät, että nämä päätelmät ovat vääriä. Ne ovat vääriä siksi, että vain maailmallisen, ruumiillisen elämän edut vaativat kaikkia ihmisiä yhtä aikaa muuttamaan elämänsä; mutta niin ei ole henkisen elämän laita: rakkauden ja rakkauden Jumalaan ja ihmisiin. Rakkaus ei suo ihmiselle onnea seurauksissaan, vaan itsessään, rakkaudessa, se antaa hänelle onnea täydelleen riippumatta siitä kuinka toiset ihmiset menettelevät ja mitä yleensä ulkonaisessa maailmassa tapahtuu. Rakkaus suo onnea siten, että ihminen rakastaessaan liittyy Jumalaan ja mitään halajamatta itselleen tahtoo lisäksi antaa pois kaiken omaisuutensa ja elämänsä toisille, ja tässä antaumuksessa Jumalalle löytää onnen. Ja siksi se, mitä muut ihmiset tekevät ja mitä maailmassa tapahtuu, ei voi laisinkaan vaikuttaa hänen menettelyynsä. Rakastaminen on Jumalalle antautumista ja Jumalan tahdon täyttämistä. Mutta Jumala on rakkaus ja tahtoo kaikkien parasta eikä sentähden voi tahtoa sitä, että ihminen joutuu perikatoon täyttäessään Hänen lakiansa.
Vaikka rakastava ihminen olisikin yksin rakkaudettomien ihmisten keskellä, ei hän kuitenkaan joutuisi hukkaan. Ja vaikkapa hän menehtyisi ihmisten keskellä, kuten Kristus ristillä, niin olisi hänen kuolemansakin sekä iloinen hänelle itselleen että merkityksellinen muille eikä suinkaan epätoivoinen ja arvoton, jommoinen on maailman ihmisten kuolema.
Niin ollen veruke, etten antaudu rakkaudelle siksi, että jään yksin, kun eivät kaikki tee samoin, on sekä väärä että paha. Se on aivan sama, kuin että ihminen, jonka pitää tehdä työtä elättääkseen itseään ja lapsiaan, olisi ryhtymättä työhön siksi, etteivät muut tee työtä.
Niin, rakkaat veljet, käyttäkäämme elämämme rakkauden kartuttamiseen itsessämme ja sallikaamme maailman kulkea, niinkuin se tahtoo, s.o. niinkuin sen on ylhäältä määrätty. Kun menettelette siten, niin, — uskoo minua, — silloin saavutamme suurimman onnen itsellemme ja teemme kaiken sen hyvän ihmisille, mitä suinkin voimme tehdä.