Toiset aloittavat elämänsä hiljaisella sisäisellä taistelulla ja sitten vasta laajentavat sen useampia elämänaloja käsittäväksi. Hengen miehet astuvat julkisuuteen ja koettavat voimiaan eri työmailla levittäen hengen ja työn pappeutta ympärilleen. Toisilla, kuten Pascalilla, on hiljainen taistelu viimeinen. Pascal vetäytyi pois suuresta maailmasta ja lähti etsimään maaseudun harrasta hiljaisuutta alkaakseen taistelun omia heikkouksiaan vastaan. Taistelujen rohkea mies sai lopullisen valmistuksensa kärsivän hiljaisuuden miehenä. Se oli hänen profeetallinen valmistuksensa erämaassa.
Taistelun ulkonaiset seikat olivat tällaisia.
Huoneessa, missä hän asui, ei ollut huonekaluja eikä esineitä, joita hän piti tarpeettomina. Hänen pukunsa oli tuiki vaatimaton. Yksinkertaisiin elämäntapoihin kuului myös, että hän auttoi itse itseään, teki vuoteensa, valmisti ruokansa ja kantoi sen huoneeseensa. Yhä kiihtyvä sairaus lisäsi hänen kärsimyksiään; se esti hänen syömistään, lepäämistään ja työskentelyään. Päästäkseen siitä huolimatta elämässä eteenpäin hän laati tarkat ohjeet jokapäiväiselle elämälleen. Itsekurin asiaa hän ajoi ruoskalla ja pakkopaidalla viimeiseen hetkeen asti, sillä hän huomasi nämä aseet erittäin hyödyllisiksi. Paljon aikaa hän käytti rukouksiin ja Raamatun lukemiseen, mikä tuotti hänelle uskomatonta iloa ja virkistystä. Hänen mielestään ei Raamattu ollut järjen, vaan sydämen tiedettä, minkä vuoksi sitä käsittävät vain ne, joilla on sydän paikallaan, kun taas muut löytävät siitä vain hämäriä asioita. Milloin aikaa ja tilaisuutta oli, kirjoitti hän ajatuksiaan paperille. Kirjoittaminen sujui häneltä vaivatta. Kun hänellä oli erinomainen äly ja miltei ilmiömäinen muisti, järjesti hän ensin ajatuksensa; sitten sai hän ne sanotuksi niinkuin tahtoi. Yksinkertaisuus ja sattuvat sanonnat ovat hänen kirjoituksilleen ominaista. Ranskan kirjallisuuden historiassa on hänellä tunnustettu paikka.
Pascal tahtoi poistaa ympäriltään kaiken, mikä saattoi olla taistelussa esteeksi, jottei vihollinen voisi piiloutua sen taa. Vähentämällä ulkonaista hän koetti lisätä hengen voittoja. Hän rakasti sanomattomasti köyhyyttä, hengen vapautusta pikku rihkamasta. Hän otti kodissaan vastaan köyhiä eikä koskaan kieltänyt heiltä almua, olipa itse kuinka köyhä tahansa. Vuonna 1661 hän lähti kotoaan ja luovutti sen eräälle köyhälle perheelle asettuen itse asumaan sisarensa luo. Kun häntä moitittiin rajattomasta uhrautuvaisuudesta, pani hän sen pahakseen ja sanoi: »Olen huomannut erään seikan, että olipa kuinka köyhä tahansa, aina jättää jotakin kuollessaan jälkeensä». Joskus hän antoi kukkarosta kaikki rahansa. Hän kehoitti käymään usein köyhien kodeissa, jotta opittaisiin näkemään kurjuus, sairaudet ja puute, jotka köyhiä ahdistavat, jotta opittaisiin paremmin suhtautumaan omaan yltäkylläisyyteen ja saataisiin elämään ulkokohtaisen todellisuuden tuntua. Pascalilla oli toisenlainen katse köyhyyttä ja kurjuutta näkemään kuin Emersonilla, jota Carlyle turhaan saatteli Lontoon köyhien kaupunginosassa.
Kaikki nämä ulkonaiset toimenpiteet ja varustautumiset tähtäsivät sisäiseen taisteluun. »Kuta vähemmän me omistamme, sitä lähempänä jumalia me olemme», sanoo Sokrates.
Blaise Pascalin sisar lausuu kirjoittamassaan veljensä elämäkerrassa: »Voidaan sanoa, että totuus on aina ja kaikissa asioissa ollut hänen henkensä ainoa kohde». Totuutta janosi hänen järkensä ja sitä janosi hänen sydämensä. »Totuus on aina kaunis», sanoo Tolstoi lausuessaan totuuden sodasta. Pascal ei totuutta janotessaan perustanut uutta uskontoa, hän päinvastoin nimellisesti pysyi katolisen kirkon helmassa, vaikka ankarasti arvostelikin sen puutteita, mutta hän keksi uuden geometrian ja uusia maailmankaikkeuden lakeja ja sovellutti vanhoja totuuksia käytännölliseen elämään ja ihmisen itsekasvatukseen. Alexandre Vinet sanoo hänestä: »Hän tiesi, että elämä ja totuus eivät ole kaksi eri asiaa, vaan että on olemassa vain yksi olennainen totuus... Hän on niitä, joiden sisältä vuotavat elämän veden virrat.»
Hän ei lähtenyt maaseudun hiljaiseen yksinäisyyteen julistamaan kristinuskon perustotuuksia, kuten olisi voinut odottaa hänenlaiseltaan matemaattisen kehityksen saaneelta kyvyltä, eikä esittääkseen maailmankaikkeuden äärimmäisiä kysymyksiä, vaan tutkimaan sisäisiä asioita päästäkseen sydämessään vakuutetuksi jokapäiväisen elämän arvoista, sillä hän oli tullut huomaamaan, että teot kulkevat sydämen kautta ja intohimot turmelevat tahdon ja uskon. Sydämen hän varusti linnoitukseksi. Käytännöllinen äly tuli hänelle tässäkin avuksi. Uskonnon vaatimus täydellisestä antautumisesta korkeammille päämäärille ja sydämen puhdistaminen ja eheyttäminen tuntui hänestä niin silminnähtävän todelta, niin hyödylliseltä ja välttämättömältä, että hän hylkäsi korkean opillisuutensa, joka lähetti kunnianhimoiset joukkonsa valloittamaan sydäntä, ja siirsi kehittyneet kykynsä elämänkysymysten ihanaan ilmakehään. Hän halusi säännöstää, kuten matematiikan ja järjen mailla oli tehnyt, aatteittensa sovellutukset ja käyttää järkensä käytännöllisten ohjeiden keksimiseen. Elämäntapojen perinpohjaisesta ulkonaisesta mullistuksesta sekä ylellisyydestä ja maailman menosta luopumisesta hän näki seuraavan sisäisiä muutoksia. Tämä suuri ja merkillinen nero otti lapsen uskolla vastaan uskonnon totuudet ja rupesi niiden pohjalla tutkimaan ihmisen täydellistymistä. Sen tuloksista on osa nähtävänämme hänen viimeisessä teoksessaan, jonka hän suunnitteli ja pani alulle, ja joka hänen kuolemansa jälkeen, vuonna 1670, on julaistu nimellä: »Ajatelmia uskonnollisista asioista». Tästä teoksesta on kokoelmaamme käännetty muutamia ihmisen sisäisen elämän seikkoja koskevia lukuja.[2]
Ajatelmien kirjoittamisen hän aloitti muutamia vuosia ennen kuolemaansa. Teos jäi keskeneräiseksi, sillä erinomaiseen muistiinsa luottaen hän ei pääajatuksiaan eikä järjestelmäänsä pannut paperille; kerran vain hän selosti niitä ihastuneille ystävilleen. Sairaana hän kirjoitti mietelmiään keskeytyksinkin irtonaisille paperiliuskoille, jotta niiden ohimenevät kuvat painuisivat myöhemmin mieleen. Siksi ovat toiset niistä parempia ja valmiimpia kuin toiset ja siitä myöskin johtuu teoksen katkelmallisuus. Monella tutkijalla on ollut täysi työ tulkita niiden katkonaisia ja puolinaisia sanamerkkejä.
Mutta keskeneräisenäkin teos puhuu kirjailijan alkuperäisestä päämäärästä, joka on ollut laajempi kuin voi kuvitella. Hän halusi kiihkeästi tehdä työtä saadakseen kaadetuksi jumalankieltäjät ja tutki suurella huolella heidän todistelujaan. Hän oli jo voittanut aikansa yltiöpäät; nyt hän hyökkäsi kaikkien aikojen itsepetoksenihmisiä vastaan ja antautui tähän tehtävään kokonaan. Eikä hän tyytynyt sotimaan yksistään niitä vastaan, jotka tahtoivat järjestelmällisesti horjuttaa kristinuskon perustotuuksia, hän ei voinut sallia sitäkään, että uskonnon pyhyyttä loukattiin ja tahrattiin vähäisissä asioissa. Kaikkia jumalankieltäjiä, epäuskoisia ja harhaoppisia vastaan, ja kaikkia kristittyjä vastaan, jotka kirkkoon kuuluen eivät kuitenkaan eläneet evankeliumin puhtaiden ohjeiden mukaan, hän julisti pyhän sodan.
Pascalin viimeisen teoksen ajatelmat puhuvat lukemattomista sisäisistä voitoista.