Henkisten voittojen voittaja voitti samaan aikaan sellaisella sankaruudella ja kärsivällisyydellä ylivoimaiset ruumiilliset tuskat, jotka olivat hänen elämänsä ankarin ulkonainen koetus, ja vaimensi niistä johtuvat kärsimykset niin uljaasti, että se hämmästytti ja rohkaisi kaikkia, jotka sen näkivät, ja hän kävi varhaiseen kuolemaan elokuun 19:ntenä 1662 kolmenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana.
Pascalin elämä oli ollut lakkaamatonta taistelua.
Tieteen, julkisuuden ja itsekasvatuksen taistelut tuovat hänet eri aikoina nähtäväksemme.
Hiljainen taistelu alkoi lähinnä olevasta, taistelijasta itsestään, kyti aikansa ja voitti sitten alaa leimahtaen voimakkaana yli maailman, missä taistelua oli jo valmistavasti käyty, aina pintapuolisimpaan yksityiseen ihmiseen saakka omassa ja vastustajien leirissä. Siinä Blaise Pascalin suuruus ja laajakantoisuus. Ensin hän voitti ruumiilliset kärsimykset, sitten henkiset kiusaukset ja näissä voitoissa hän karaistui hengen taisteluun laajalle ulospäin, koko pintapuolista ja tyhjäsisältöistä maailmaa vastaan.
Erityisesti vaikea ja pitkällinen oli taistelu kunnianhimon kiusausta vastaan, jolle hänen neronsa lahjat antoivat virikettä ja tukea. Ajatelmissaan hän sanoi: »Ne, jotka sepittävät kirjoituksia kunnianhimoa vastaan, tahtovat niittää kunniaa siitä, että ovat kirjoittaneet erinomaisesti; ne jotka sen lukevat, tahtovat saada kunnian lukemisestaan ja minulla, joka kirjoitan tämän, on ehkä sama mieliteko kuin niillä, jotka tämän lukevat.» Taistelu on sytyttänyt näin laajat alat. Yksi rintama on avattu kunnianhimoisten kirjoittajien joukkoja vastaan. Toisella rintamalla ovat vastassa kunnianhimoisten lukijain laumat. Kolmas vakava vastustaja on oma kunnianhimo, jonka takaa vastustajan varajoukot häämöttävät niin eloisan hämmästyneinä. Turhaa ei ollutkaan avata kuluttava tuli kunnianhimoa, monen suuren kyvyn loukkauskiveä vastaan. Tuskin mikään intohimo pitää näet ihmistä niin kauan ja johdonmukaisesti vallassaan viimeiseen hetkeen asti kätkien turhuuden taa elämän tarkoituksen, kuin kunnianhimo, esiintyipä se sitten pikkumaisen turhamaisuuden tai maailmanvalloittajan itserakkauden muodossa. Useimmat suurmiehet saavat kokea tätä intohimoa; he myöskin voivat vapautua siitä suurilla hengenvoimillaan. Samat voimat, jotka opastavat nopeaan kunnian saavuttamiseen, näyttävät samalla sen mitättömyyden. Kuta kauemmin suuret kyvyt ovat kunnianhimon vallassa, sitä jyrkemmin he loittonevat kaikesta, mitä ovat aikaansaaneet. Itse koettuaan pohjia myöten kunnianhimon raatelut Pascal tahtoi vieroittaa siitä toisia. Hän sanoo useissa kohdin, että ihmiset ovat valmiit kuolemaankin, jos vain sillä hankkivat hitusenkaan kunniaa itselleen. Hän halusi omien sanojensa mukaan temmata ihmisten kädestä valovarjostimen, jota edessään pitäen he juoksevat kuiluun.
Pascalin taistelut kysyivät aina uskallusta, sitäkin enemmän, kun taistelujen kehä laajeni ulospäin. Taistelu jesuiittoja vastaan oli paras todistus siitä. Ja Pascalilla oli uskallusta.
Merkillistä uskallusta mielipiteittensä julkilausumisessa. Henkensä kaupalla sanoivat Tolstoi, Luther ja Pascal vakaumuksensa julki ja lausuivat sen niin painokkaasti, että se on omansa viemään tunnonrauhan meidänkin päivien eläjiltä.
Uskallammeko me sanoa julki sisimmän sanottavamme? Onko sellaisia henkilöitä, jotka osaavat kolkuttaa rautaisella nyrkillään aikamme omaatuntoa? Onko sellaisia, jotka osaavat tehdä levottomiksi ne henkilöt, jotka juoksevat vallan, rikkauden ja joukkojen jäljessä ja nauravat niille, jotka aikamme kiireessä pysähtyvät hengähtämään tienviereen toistaen Salomonin sanoja: »Turhuutta, kaikki turhuutta».
Erikoisella tavallaan ja aikaansa katsoen tarkkanäköisesti Pascal koskettelee ihmisten puutteita ja rajoituksia, käsitellen sattuvasti etenkin heidän heikkouksiaan, pintapuolisten ihmisten heikkouksia, ja arvostelee heitä iäisyysarvojen valossa. Avautuvatko sitten näiden ihmisten silmät, eikö heidän heikkoutensa heitä hävetä? Mies, joka paljasti oman aikansa jesuiittain teennäisyyden ja kavaluuden, kykenee sen tekemään vielä meidänkin päivien itsekylläisille olioille ja itsekkäille materialisteille. Hän riisuu päältämme pintakuoren ja jättää meidät miettimään elämän sisältöä. Tämä sisältäpäin lähtenyt ruumiillisten ja henkisten kärsimysten hiljaisuudessa kypsynyt pinnallisuuden arviointi on puhdashenkisellä sanomallaan elähyttänyt ja ihastuttanut Tolstoita ja muita eri aikojen suuruuksia. Norjalainen professori Gerhard Gran sanoo siitä: »Pascal on henkilöiden historian merkillisimpiä ilmiöitä, sellaisen persoonallisen suuruuden ympäröimä, jota kaikkien täytyy kumartaa. Se, joka lähestyy hänen ajatusmaailmaansa, paljastaa väkisinkin päänsä kuin kirkossa. Ei tiedä mitä enemmän ihailisi, hänen älynsä korkeutta, hänen läpitunkevaa ihmistuntemustaan, vaiko hänen viehättävää henkevyyttään, tai melkein yliluonnollista hurskauttaan.»
Blaise Pascal puhuu paljon ihmisen kurjuudesta, ja hänen sanansa sopivat verrattomasti meidän aikaamme, jolloin yleinen aatteellinen rappio niin puolella kuin toisellakin on räikeä ja tekee ihmiset kurjiksi olennoiksi. Mutta hän sanoo myös kärsimystensä vankalta pohjalta nämä lohdulliset ikikirkkaat sanat: »Kuta parempi ihminen on, sitä enemmän hyvää huomaa hän toisissa ihmisissä.» Siihen lauseeseen kätketty ajatus tulee esille silloin, kun kurjuudesta käydään tuomiota.