Mutta Lutherin aikalaisen Erasmus Rotterdamilaisen työkuvaan, joka on lähtenyt samaisen Dürerin kädestä vuonna 1526, on ilmestynyt merkki, joka tietää uutta aikaa tiedemiehen työhuoneen historiassa. Mustetolppoa vasemmassa ja kynää oikeassa kädessä pitävän humanistin pöydälle on ilmestynyt maljakko, jossa on veteen asetettuja kieloja.
Kukkaskimmppu tutkijan pöydällä ei ole siihen näytteeksi asetettu samoin kuin ei maalaismökin ikkunassa auringonvaloon pantu kukkanenkaan. Se edustaa luontoa ja sen kauneutta, elämän raikasta kasvua ja todellisuuden tuntua. Päivänsäteen kaltaisena sanomana se tuo pilkistyksen väristä ja lämmöstä kirjanoppineen ajatusmaailmaan ja kynäntuotteisiin.
Mutta aikojen muuttuessa ei pelkkä lukeminen ja kirjoittaminen riitä eristetyimmänkään työhuoneen asukkaalle. Henkisen työn tervehyttäjäksi tarvitaan ruumiillista työtä, tarvitaan liikuntoa ulkoilmassa, keskeltä todellista luontoa, sillä ei edes pientä metsikköä voi sellaisenaan tuoda sisälle huoneeseen vielä vähemmän monikirjavaa kukkasketoa. Tulee uusi, todellisemman työnteon aika, joka vapahtaa yksipuolisen työn painolastista. Se tulee yksityisten elämässä ja tulee yhteiskunnallisena ilmiönä.
Tolstoin työhuoneessa oli kirjojen ja kynän lisäksi suoranaista työkaluja, saha, viikate ja lapio ja naulassa työvaatteet. Kun Lutheria vahvisti ihmeellisesti työssä se, että hän kuuli naapurin takovan vasarallaan varhaisena aamuhetkenä, tarttui Tolstoi itse vasaraan. Kun hän kirjallisessa työssään ja raamatuntutkimuksissaan tarvitsi virkistystä, lähti hän kaivamaan ojaa tai hakkaamaan halkoja. Niittämiseen hän uhrasi työnsä lomasta kokonaisia päiviä. Hän otti käteensä muurauslaastan ja muurasi kotikylässään asuvan köyhän lesken uunin. Siinä on meidän työtä odottavan aikamme ja yhteiskuntamme kuva. Tolstoi osasi aina uudelleen ja uudelleen luoda ojan auki, sahata samanlaiselta näyttäviä halkoja ja joka kesä ryhtyä samaa niittyä uudella riemulla niittämään. Joka päivä vereksin voimin ja vaikutelmin uudistettuna hän jaksoi lukemattomia kertoja uudelleen muovailla kirjallisia tuotteitaan.
Lähiaikoina valautuu varmaankin erikoistieteilijänkin työkammion rauhaan ruumiillisen työnteon tunnelma ja vakuutus tieteellisten järjestelmien onnellisesta vuorovaikutuksesta todellisen elämän kanssa. Elämän ja kaikkinaisen työn tuntemus on kruunaava kirjailijat vertauskuvineen, suurmiehet ja ajattelijat lakeineen ja tiedemiehet järjestelmineen. Yhteiskunnan parantajat ja uusien uskontojen perustajat se varustaa uudella ehommalla väellä.
Nykyajan työhuoneella on kaksi vaaraa. Se voi kiikaroida yksipuolisesti jotakin rajoitettua alaa tai tulla täyteen rihkamaa, niinkuin silmä hiekkaa, niin ettei se näe eteensä. Edellisen vastapainoksi tarjoutuvat taiteen elähyttämät kokonaisvaikutelmat ja jälkimmäisen sisäinen keskitys, joka ulospäin kuvastuu edustavien ja arvokkaiden yksityiskohtien valinnassa.
Hans Larsson on niitä nykyajan tiedemiehiä, jotka tuntevat ja osaavat antaa arvoa työhuoneen hartaalle ja keskitetylle hiljaisuudelle. Hän istuu suurennuslasi kädessä ja muodostaa käsityksensä runouden, sielutieteen, kasvatuksen ja sivistyksen kysymyksistä niin keskitetyksi ja teräväksi kuin suinkin. Tieteellisissä järjestelmissään hän etsii sellaista kokonaiskatsomusta, joka saattaisi tyydyttää elämisen mahtavaa tarvetta. Ja hän kallistaa korvansa niille elämän ikuisille äänille, jotka kaikuvat hänen työpajansa seinien ulkopuolelta. Kaikkea tätä kuvastaa hänen työhuoneensa ilmapiiri. Mutta siinä ei sittenkään ole tarpeeksi keskitystä.
Voimaa ja esikuvia korkeampaan keskitykseen on ulkona luonnossa.
Kotvan työskenneltyään kammiossaan tiedemies astuu ulos ja sovittaa sisäisen silmänsä näkökulmaan kaiken edessään liikahtelevan ja elämästä sykähtelevän ja sydämensä hehkuun tiedon ja totuuden, luonnon huokauksen. Hän hengittää syvään. Jos hänellä on vielä voimia käytettävänään, ryhtyy hän työhön. Jos hän tahtoo levätä, ryhtyy hän katselemaan elämää.
Kirjanoppineesta on tullut elämän tuntija. Hänestä on tullut käytännöllinen lakimies, jonka lakien mukaan maailmankaikkeus vinhasti pyörii. Ja hän, tuo pieni voimakas kääpiö seisoo siinä keskipisteessä, elämänkatsomuksensa huipulla ja hallitsee silmiensä eteen noussutta näkyä lauseellaan.