»Ei kaikkea, vaan kokonaisuus — osassa.» Se on Hans Larssonin tunnusomainen lause, joka sisältää hänen maailmankatsomuksensa johtavan aatteen ja joka kimaltelevana helmivyönä sädehtii kaikista hänen kirjallisista tuotteistaan. Tiedemies on löytänyt tämän aatteen runoilijan ihastuksella kuten kastehelmen poimulehdeltä. »Kastehelmi heijastaa aurinkoa ihanaa; kuvastukoon meissä hän, aurinkoinen elämän.» Hän on nähnyt siinä ihmeellisen keskityksen keskellä aamun hymyileviä ihmeitä ja oppinut tuolta pisaralta keskityksen salaisuuden, jota nyt opettaa toisille sovelluttaen keskitysajatusta henkielämän ja todellisuuselämän eri aloille. Kaikkialta tulee valita sellaisia pieniä kastehelmiä, joissa samalla meidän syvin olemuksemme ja sen tarpeet kuvastuvat. Ihmisiäkin opimme tuntemaan niistä välähdyksistä, joissa heidän persoonallinen yhteytensä heijastuu. Taiteelliseen valintaan tottunut silmä voi sellaisen välähdyksen nähdä äänenpainossa tai kasvonilmeissä ja jättää valinnassaan paljon pinnallista huomioonottamatta.
Keskitys kuuluu luontoon, mutta ennen kaikkea se on ihmisen osuus. Se on yleismaailmallinen laki, jonka voimme joka päivä todeta. Ihminen elää moninaisuuden maailmassa, iäisyysolentona on hän keskitystä.
Ihmisen sisäistä keskitystä nimittää Larsson »sisäiseksi näkemykseksi», tarkoittaen sillä sitä eheätä, kaunista ja kirkasta persoonallista välähdystä, joka elämämme voimakkaimpina hetkinä saa sydämemme sykähtämään. Ihmisellä on mahdollisuus parhaimpina hetkinään luoda itselleen ja toiminnalleen keskipisteitä, jotka sitten muodostavat kehän korkeammalle keskukselle. Rengas on aina ollut iäisyyden vertauskuva. Se on kokonaisuus, joka keskittyy keskipisteeseensä.
Keskittämisestä seuraa mielihyvää. Keskityksen tulos on taideluoma. Sisäinen näkemys on sidottu tunteeseen rikkautensa ja yhteydellisyytensä nojalla. Sisäistä näkemiskykyä tarkoittaa myös Müller puhuessaan lähteestä, josta sisäiset elämänvoimat virtailevat.
Tieteellinen työ on kokoilua. Valmistuakseen ja kypsyäkseen se tarvitsee taiteellista työtä, yhdistäviä ajatuksia, joiden keksimisessä mielikuvitus on apuna. Kun tiedemies hallitsee ainehistoaan, saa hän sen lait sanotuksi suppein, ihastuttavin, valikoiduin, yksinkertaisin ja mieleenpainuvin keinoin. Jo yhtä yksityistä ajatustakin sanoiksi pukiessaan hän tarvitsee keskitystä, sellaisten kokonaisuutta ja rikkaasti sovellutettavaa ajatusta edustavien osien valintaa, joka takaa onnistumisen.
Taiteellinen työ vaatii keskitystä. Silloin vasta ymmärrämme taidetta, kun tapaamme kokonaistunnelman, jolla on oikeaan osattu keskipiste, niin että voimme sen tieteen keinoin todeta paikkansa pitäväksi.
Ollakseen muuta kuin koneellista, vaatii toiminta keskitystä. Keskittävä piste on päämaali. Jos kerran jollekin teolle on löytynyt onnellinen päämäärä, pyrkivät muut teot tähtäämään siihen kompassineulan tavoin. Jos päämääräksi asetetaan jotakin epäolennaista, heiluu tekojemme kompassi edestakaisin ja on kovin levoton.
Keskitys on tuo suuri laki kokonaisuudesta ja osasta tai määrätyltä kannalta katsottuna vastakkaisuuksien laki.
Kastehelmi kuvastaa ympäristöään, mutta lähempää katsoen on sillä oma salattu läpikuultavan kirkas huoneensa.
Keskitetyn hiljaisuuden mies kuvastaa ympäristöänsä ja luonnonlakien mukaisten ilmiöiden lainehtimista ympärillään, mutta hänellä on oma salattu sisäinen keskuksensa. Se elää omaa hiljaista elämäänsä siirtyen elämyksestä toiseen jalojen kuvien vallassa. Sen elämän sykähtelyssä on jotakin ihastuttavan suurta. Hänelle puhuu elävä Jumala.