Hän tahtoo saada sen sanotuksi. Hän etsii, valikoi ja viljelee. Hän näkee istuvansa olevaisuuden järveen ulottuvalla aidalla metsän ja niityn välimaalla ja miettivänsä, miten saisi sanotuksi luonnon kesäisen hiljaisuuden ja sen suuruuden kosketuksen. Hän näkee allansa läpinäkyvän veden kirkkauden ja etäämpää kuultavan veden pinnan. Hän näkee taivaan värit vaihteluineen kaiken luomakunnan värien säestäminä. Hän näkee koskemattoman metsän ja raskaan, mutta toivehikkaan työn vihannaksi tekemät vainiot. Hän näkee harmaan mökin ja etäämpää kylän. Näkee elämän levon ja hiljaisuuden, näkee sen sisässään ja näkee omat ajatuksensa ja näkemyksensä.
Tai istuu keskitetyn hiljaisuuden mies tien varrella. Hän näkee elämän liikkeen ja levottomuuden. Ihmiset kulkevat vastakkaisiin suuntiin, eivät tahdo väistää toisiaan, vihaavat toisiaan ja katsovat taaksensa, ensin ystävällisesti hymyiltyään. Hän näkee elämän matkan päämäärän. Hän näkee ihmisten sisäisen elämän ja heidän sydämensä liikkeet, kun he sisältäpäin valaistuina kulkevat hänen ohitsensa. Hän katsoo omaan sydämeensä. Siellä on samanlaista, mutta siellä on jokin oma rytmi, joka erottaa sen tuosta edessäolevasta.
Hänellä on vielä useita tähystyspaikkoja. Ja hän kokoaa näkemyksiään useampana ajankohtana, hän etsii niitä yhä, sitten valikoi mielipaikkansa, kätköpaikkansa, ja pitää ne salaisuutenaan tai julistaa niistä käsin, jos kerran nuorena on joskuskaan salatuissa pyhätöissään julistanut. On mahdollista, että luonto kuulee hänen puhettaan tai että ihmiset tiellä pysähtyvät hetkeksi kuulemaan häntä, jos hän on luotu sanomaan sanottaviaan. Sitten hän viljelee sanottavaansa. Hänen sanontansa paranee, niin että hän lopulta osaa ja rohkenee sanoa Jumalan nimen.
Työvainioiden ja viljelyksien mies on Larsson. Hän on sanonut varoittavan ja elähyttävän sanansa nykyajan pintapuoliselle sivistykselle teoksessaan »Sivistys ja ominpäinopiskelu». Hän on esimerkkinä nykyajan tieteellisten viljelysten miehestä, joka osaa kohota sanottavastaan laajemman tietämyksen ja voimakkaamman näkemyksen maille, jota eivät rajoita, jonka ajatusta eivät ahdista eivätkä korvaa kaihda työhuoneen ahtaat seinät.
Hans Larssonin ulkonaisista elämänvaiheista ei ole monta sanaa sanottavana. Hän syntyi v. 1862, tuli dosentiksi Lundin yliopistoon v. 1893 ja saman yliopiston tietopuolisen filosofian professoriksi v. 1901. Tieteellisen toimintansa ohella hän on julkaissut suuren joukon laajojen lukijapiirien suosiota saavuttaneita teoksia, jotka koskettelevat mitä moninaisimpia kysymyksiä sielutieteen, kaunotieteen, kasvatustieteen ja filosofian mailta; lisäksi hän on monissa lyhykäisissä kirjoitelmissa esittänyt mielipiteitään päivänkysymyksistä.
Hänen työhuoneensa tuotteet ovat lukuisat. Hänen ensimmäisestä merkittävämmästä teoksestaan »Intuition» (1892) on kokoelmaamme käännetty viimeinen luku nimellä »Sisäinen näkemys.» Vuonna 1896 ilmestynyt »Sielutiede», joka on suomeksikin käännetty, on erinomaisen elävä esitystavaltaan käytännöllisestä elämästä valittuine esimerkkeineen. Mainitsemme vielä seuraavat teokset: »Tahdon vapaus» (1899) ja samana vuonna ilmestynyt, kaunotieteen ja tyyliopin kysymyksiä käsittelevä »Runouden logiikka» ja »Tutkielmia ja mietelmiä», josta on suomennettu kirjoitelma »Valikointi» Kirjoitelmakokoelmasta »Aatteita ja voimia» (1908) on teokseemme suomennettu »Kokonaisuus». Kasvatuksellisen sielutieteen kysymyksiä käsittelevä »Tietoelämä» (1909) on myöskin ilmestynyt suomeksi Runokokoelma »Vaellusretkellä» (1909), »Mielipiteitä päivänkysymyksistä» (1911) ja jo mainittu erinomainen kirjanen, sekin suomenkielisenä käännöksenä ilmestynyt »Sivistys ja ominpäinopiskelu». Filosofinen teos »Platon ja meidän aikamme» ja kaunokirjallinen »Hemmabyarne».
Siinä keskitetyn hiljaisuuden miehen sanoja ja meidän aikamme tiedemiehen työhuoneen tunnelmia.
Valikointi.
Kuinka vaikea onkaan punnita syitä puolesta ja vastaan, kun on kysymyksessä juuri sen valikointi, joka meitä koskee lähinnä. Mitä etuja toisella puolen, mitä puutteita toisella, voidaan laskea silloin, kun on kysymyksessä jokin ostos, mutta ei silloin, kun on kysymyksessä meidän syvin onnemme. Meidän keskitetyn luontomme täytyy näet puhua ja päästä selvyyteen itsestään, ymmärtää, mikä on sen kaikkein sisin tarve, joka elää omaa elämäänsä silloinkin, kun mielipiteet muuttuvat; ja sitten valikoida sen mukaan.
Useimmat teot eivät liene valintaa alkuperäisessä mielessä; ne ovat ainoastaan mielivaltaa, tilapäisiä tapauksia, aiheuttaen sen, että vaaka kallistuu toiselle tai toiselle puolelle. Ja niin monissa teoissamme merkitseekin kovin vähän, käykö niin tai näin. Vain yhdellä ja toisella, jonka persoonallisuus on oikein kokonainen, valmis ja kerta kaikkiaan omintakeisesti viritetty, eivät merkityksettömimmätkään teot, itsessään aivan samantekevät, saa ratkaisuaan mielivallasta, vaan tulee persoonallisuutta ja järkiperusteita alati mukaan vaakakuppiin.