Realistin hämmästys oli vähällä puhjeta kuuluvaan "Sappresti".
He olivat tulleet puoliväliin penkerettä. Tyttö seisoi hänen edessänsä, kellertävä, lainehtiva viljavainio takanansa, kosteat, kiiluvat pajupensaat ympärillänsä ja nousevat, laskevat aallot edessänsä.
Auringonlaskun lämpöinen, punertava paiste, viileä ilma tuoksuineen saarista ja järveltä teki realistin kummallisen mieliseksi.
— Mari, — sanoi hän. — Sinä et ole niinkuin — (hän taittoi sanansa) — niinkuin… yksi meistä. Sinulle ei käy hyvin. Sinä olet niin kaunis, synti on, että…
— Eikö ole häpeätä että tarvitsette puhua sillä tapaa?
Pelkäämättömät, ylenkatseelliset silmäykset kohtasivat hänen silmäyksiänsä.
— Oletteko Jumalan vai perkeleen luomia, te ulmivat sudet heikon tytön ympärillä, valmiina nielaisemaan hänet syntiin? Koska me saamme turvaa? Koska te tulette edesvastaukseen?
Realisti käänsi vastoin tahtoansa päänsä. Hänestä tuntui, että äitinsä kamarineuvoksen rouvan, sisar Alisen ja kaikkien tämän ystävättärien pitäisi seistä hänen takanansa.
— Hei! — huudettiin pellolta. — Kaikki tytöt, niin monta kuin niitä on, pitää leikattaman saareen ennen auringonlaskua.
He olivat jo tulleet nähdyiksi. Kiiltolakki huusi heitä ja näytti heille työtä. Realisti seurasi Kivilän-Maria, joka kaihtivaisesti karttoi häntä ja nähtävästi oli väsyksissä.