— "No mitä hän kirjoittaa?" kysyi mrs Basset huolettomasti, silitellen pehmoisella muhvillansa Mamien korvaa. Mutta hämmästyen pitkästä vaiti-olosta, joka seurasi hänen kysymystään, kääntyi hän rouva Rossiterin puoleen.
Tämä oli pudottanut työn syliinsä ja kätkenyt kasvot käsiinsä.
— "Suokaa anteeksi mrs Rossiter! voi mitä olenkaan tehnyt".
Näin puhuen riensi kauppiaan-rouva Minetten luo, mutta tämä viittasi toisella kädellään häntä poistumaan, toisella yhä vielä peittäen kasvojaan.
— "Mieleni on varsin paha", änkytti mrs Basset, "minä pyydän suokaa anteeksi!"
— "Se ei tee mitään", vastasi rouva Rossiter ponnistaen voimiansa jälleen tointuakseen, vaikka ei voinut tukahduttaa syvää huokausta, joka nousi hänen rinnastaan. Lapset, huomattuaan äitinsä itkevän, riensivät hänen luokseen ja tarttuivat hänen vaatteisinsa. "Menkäät te leikkimään pienoset", sanoi rouva Rossiter syleillen heitä.
Mrs Basset oli istuutunut tuolille lähellä Minetteä ja laskenut kätensä hänen olalleen.
Hylätty vaimo otti kirjeen taskustansa.
— "Tässä, — lukekaa!" kuiskasi hän, pistäen kirjeen mrs Bassetin käteen. Vitkalleen aukasi tämä tuon pienen paperin ja luki seuraavaa:
"Rakas vaimoni! Kirjeeni päivä-määrästä näet, että olen saapunut Berliniin. Oikeastaan olemme jo olleet täällä useampia viikkoja, mutta me lähdemme pian Italiaan. Minusta tuntuu kuin vasta nyt oikeen käsittäisin mitä elämä on. Nyt ei minun enää tarvitse orjan töitä toimitella jokapäiväistä leipää ansaitakseni. Päiväni ovat mulle liian lyhyet ja öitäni sulostuttavat ihanat unelmat, jotka minä vielä kyllä toteutan. Oikeassa olin kun väitin olevani määrätty korkeampiin tehtäviin kuin perhettä elättämään. Öin ja päivin kiitän Luojaa tästä uudesta vapaudestani. Kovat olivat nuo orjuuteni ajat — mutta nyt ne ovat menneet. Minä tunnen jalkaini alla tien, joka vie mua johonkin suureen, ja tätä tietä olen päättänyt kulkea päähän saakka. Se vaatii minulta monen vuoden vaivaa ja työtä ennenkuin pääsen täydellisyyteen, mutta minä olen sinne kerran pääsevä. Älä ole milläsikään, älä ole pahoillasi, jos et muutamiin vuosiin kuulekaan minusta mitään. Niin, älä muuta odotakaan. Pitäkäämme kumpikin itsemme vapaina; kumpikin oikeutettuna elämään miten mielii. Toivoni on, ettäs olet onnellinen kodissasi ja lastesi luona. Hyvästi! Kaarle Rossiter."