Matti ja Pekka olivat veljeksiä, ja siis oikeastaan yksiä Tarvaisia, mutta Matti oli Pohjanmaan tavan mukaan ruvennut nimittämään itseään torppansa nimellä, kun hän muutamia vuosia sitten oli hullautunut hankkimaan itselleen akan ja paikan samalla kertaa. Torpassa oli alussa eletty kutakuinkin, mutta sitten marri muuan pieni Matti maailmaan ja kun vaimo lähti liika pian jalkeelle, niin kääntyi siitä kipeäksi eikä kyennyt hoitamaan taloutta eikä elukoita. Ja seurauksena siitä oli se, että Matti sai pysytellä kotosalla eikä päässyt rahaa ansaitsemaan tukkijoella niinkuin ennen. Pekkahan kyllä ajoi hevosta, mutta eihän se ollut aikamiehen työn veroista, sillä "pojat ovat aina poikia", oli Matin tapana sanoa. Ja Pekka oli vielä ikäänsä nähden poikanen, seitsemännellätoista vaan, vaikka oli päätään pitempi kuin Matti ja väkevä kuin aikamies.
Ehkä olisi sentään tultu toimeen, jos ei olisi tullut muita vahinkoja kuin se akkavahinko, mutta niinkuin jokainen tietää eivät pahat tule yksitellen. Ja niinpä tapahtui eräänä päivänä pahimman kelirikon aikana, että Pekka tuli kotiin itse rekeä metsästä vetäen ja kuorman päällä oli hevosen nahka. Ruuna oli taittanut jalkansa ja ollut tapettava.
Kuinka onnettomuus oikeastaan oli tapahtunut, siitä ei koskaan saatu oikeata selvää, sillä ensi kiivaudessaan oli Matti mutissut jotain semmoista kuin että se oli oikein hänelle itselleen, että niin kävi, — mitäs oli jättänytkään hevosensa semmoiselle penikalle, jonka korvantaukset eivät vielä ole kuivat! — ja sen jälkeen ei oltu saatu Pekkaa virkkamaan sanaakaan siitä asiasta. Niin pian kuin joku vaan mainitsikaan hevosen, puristi hän huulensa yhteen yhdeksi viivaksi ja vaalean harmaissa silmissä välähti tavalla, joka ei juuri kehoittanut ketään jatkamaan puhetta siitä asiasta. Mutta että Pekka tavallaan tunnustihe syylliseksi onnettomuuteen, sen näki siitä, että hän lumen sulattua alkoi muokata peltoa kuokalla ja lapiolla, vaikk'ei kukaan ollut häntä semmoiseen työhön kehoittanut.
Silloin tuli Isonkylän Antin kirje. Hän oli Tarvaisten veljesten serkku ja oli arvan noston lähestyessä vannonut, ett'ei mikään korpraali eikä kukaan muukaan mies ruunun vaatteissa koskaan saisi häntä komennella, ja lähtenyt Ameriikkaan. Siellä oli hänelle hyvin käynyt ja sentähden lähetti hän nyt kaksi tikettiä, joilla pääsi Vaasasta aina sille hiilikaivokselle Montanassa, jossa hän oli työssä ja jossa hän vakuutti Matinkin voivan ansaita kaksi taalaa päivässä, jopa enemmänkin. "Pojan voit ottaa mukaan", kirjoitti hän vielä lopuksi, "voihan se kasvaa yhtä hyvin mieheksi täällä kuin sielläkin".
Kun Matti tavaili tätä kirjettä, istui Pekka ja katseli, jonkunlainen hymyn tapainen irvistys huulillaan, rystyisiä käsiään ja jykeviä raajojaan, mutta kävi kohta taas totiseksi, kun vanhempi veli hitaasti ja tukevasti asetti nyrkkinsä pöydälle ja virkkoi: sen minä teen.
Sitten kääntyi Matti Pekan puoleen, katseli häntä arvellen ja sanoi sitten erityisellä äänen painolla: — "Mutta siitä sinun kohdastasi en tiedä oikein mitä sanoisin. Työtä osaat kyllä tehdä, mutta onko sinulla tarpeeksi älyä tulemaan niin pitkälle matkalle, sitä en tiedä. Siihen nähden, miten lienet senkään hevosen kanssa menetellyt, en tiedä, osanneeko sinuun oikein luottaa."
Pekka punastui otsaansa myöten ja puristi huulensa tiukempaan kuin koskaan ennen, mutta ei vastannut mitään, ennenkun veli taas virkkoi: — "Mutta jos lupaat tehdä aivan niinkuin minä käsken sekä matkalla että sitten siellä Amerikassakin, niin saanethan tulla mukaan". Silloin sanoi Pekka päättävästi: — "No, sen saat uskoa!"
Sen enempää ei siitä asiasta puhuttu, mutta niin pian kun Matti oli saanut torppansa vuokratuksi ja vähäiset matkavarustukset oli tehty, lähtivät he taipaleelle.
New-Yorkiin kävi matka helposti, kun aina oli joku, joka taisi suomea, ja rautatielläkin kävi alussa hyvin, sillä he matkustivat suomalaisten seurassa, jotka menivät Michiganiin. Vaan kuta lännemmäksi tultiin, sitä vaikeampi oli selvitä, ja tässä istuivat he nyt Montanassa s.o. oman luulonsa mukaan aivan lähellä Isonkylän Anttia ja hiilikaivosta, tietämättä mitenkä nyt sinne osaisivat. Ja se oli sangen huolettava seikka se.
Matti veti esiin kirjeensä tutkiakseen vielä kerran kaivoskaupungin nimeä. Hetken aikaa sitä tehtyään, nousi hän ylös ja meni asemapäällikön luo, joka seisoi aukinaisessa ovessa ja puri tupakkaa, silloin tällöin mulkoillen noita merkillisiä miehiä, jotka istuivat auringon paahteessa sanaakaan toisilleen sanomatta.