— Tirlots, sanoi Matti ja osoitti muuatta riviä kirjeessään.
Asemapäällikkö katseli ensin Mattia ja sitten kirjettä:
— Mitä helvettiä sinä sanot? kysyi hän sitten ylpeästi. Puhu jotain oikeata kieltä, jos osaat! Ja sen sanottuaan aikoi hän kääntää selkänsä, mutta näki samassa suuren kärpäsen, joka oli istahtanut Pekan jalkojen väliin. Sitä tähysteli hän tarkkaan, mutisti huuliaan ja ruiskautti pitkän ruskean sylen kärpäsparan niskaan, joka melkein hukkui lammikkoon, ja turhaan koetti ponnistella irti.
Matti peräytyi entiselle paikalleen ja huokasi huolissaan: ei tuo mies näy mitään ymmärtävän.
— Pöllö näkyy olevan, vahvisti Pekka tarkastellen ruskeaa lammikkoa jalkojensa välissä, jossa kärpänen yhä räpisköi.
Matti oli nähtävästi samaa mieltä eikä virkkanut sen enempää, lukihan vaan vielä kerran Antin kirjeen, jonka jo osasi melkein ulkoa.
— Tässä lukee, että Tirlots on eteläisessä Montanassa, sanoi hän sitten hetken kuluttua Pekalle.
— Niinhän siinä lukee, vastasi Pekka, arvellen, että hänenkin kai piti ilmaista mielipiteensä. — Ja koska se on kaivos, niin pitänee sen olla noissa vuorissa, jatkoi hän osoittaen etelää kohti, jossa näkyi vuoria niin kaukana, että niiden sinertävät piirteet melkein sulautuivat päivän autereesen.
— Näkyy sinne olevan matkaa, virkkoi Matti, joka kyllä ymmärsi yskän, mutta ei tahtonut heti paikalla noudattaa neuvoa, ett'ei nuori kansa pääsisi luulemaan itseään liika viisaaksi. Mutta hän kaivoi kuitenkin esiin tupakkakukkaronsa ja alkoi pistää piippuunsa josta oli seurauksena se, että mieli koheni.
— Vaikka olkoonkin, vastasi Pekka ravakasti, mutta jos me menemme vuorille asti ja sitten seuraamme niitä itään, niin täytyy kai meidän kerran tulla jonnekin, jossa tietävät neuvoa Tirlotsiin.