— Minkä tähden itään?
— Sentähden, että me varmaankin jo olemme kulkeneet siitä sivu. Konduktööri ei olisi jättänyt meitä tänne, jos eivät piletit olisi olleet lopussa ja Antti laittoi kyllä semmoiset, joilla piti päästä perille asti.
Matti imasi pitkät savut piipustaan, tuprutteli vähän aikaa ja katseli Pekkaa hämmästynein, jopa hiukan kunnioittavinkin silmin. Ja kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että veli oli täydessä järessään, vaikkakin nero oli hänessä hiukan oudolla tavalla leimahtanut, nousi Matti ylös, heitti säkkinsä olalleen ja virkkoi "Lähdetään!" Ja huolimatta edes katsahtaakaan asemapäällikköön, joka yhä seisoi ovessa, lähti hän taipaleelle. Pekka teki samaten, mutta näkyi muistavan jotain samassa kuin heitti säkin olalleen. Hän oikasihe, seivästi silmänsä asemapäällikköön, rykäsi, sylkäsi tuiman sylen herran jalkojen väliin ja käänsi hänelle selkänsä.
Kohta toisella puolen rautatieaseman alkoi ruoho-aavikko. Asemalta katsoen näytti se kyllä tasaselta ja sileältä levitessään siinä auringon paisteessa, joka paahtoi niin, että ilma väreili ruskeaksi palaneen heinikon päällä. Mutta ei se ollut niinkään tasaista kuin miltä näytti, varsinkin jos kulki suoraan eteenpäin mitään tietä seuraamatta. Siitä tuli aika kuumentava kävelyretki varsinkin Matille, jonka säkki oli raskaampi ja jonka jalat sitäpaitse olivat lyhemmät. Mutta ei Matti mitään puhunut, pysyttelihe vaan Pekan mukana, joka ei näkynyt huomaavankaan, että maa välistä oli melkoisen pehmeää ja pensaat takertuivat jalkoihin. Hän vaan mennä huhtoi eteenpäin pitkillä, tasaisilla askelilla, tuijottaen tuolla kaukana edessä oleviin vuoriin, ja puristaen huulensa yhteen niinkuin olisi päättänyt joko päästä perille tai tielle nääntyä.
Aurinko oli paistanut melkein heidän päittensä päältä, heidän lähtiessään liikkeelle, ja se oli jo alhaalla taivaan rannassa, kun he olivat päässeet niin kauvas, että vuorten yksityiskohdat alkoivat esiintyä — ja kuta selvemmin vuoret näkyivät, sitä enemmän masentui Matin mieli. Eihän se ollutkaan semmoinen pitkä, tasanen penger, joksi hän oli luullut sitä, vaan näkyi siinä olevan kauheassa sekasorrossa kallion kielekkeitä, kukkuloita, laaksoja ja vuoria, joita myöten oli mahdoton kulkea mihinkään varmaan suuntaan, varsinkin kun jo yö alkoi pimitä.
Lopulta tulivat he ensimmäisten korkeain kukkulain juurelle, pienen puron luo, joka oli poikkiteloin heidän tiellään, ja siihen pysähtyi Matti laskien säkin selästään maahan.
— Tämä vie suoraan helvettiin, sanoi hän. Jos me kerran joudutaan tuohon louhikkoon, niin emme osaa siitä ikinä minnekkään, kun on näin pimeäkin. Minä en kule enää askeltakaan tän' iltana.
Pekka nakkasi säkkinsä maahan ja joi pitkän kulauksen vettä purosta, jonka tehtyään hän ilmeisesti virkistyneenä aikoi pistää piippuunsa — sanaakaan virkkamatta.
Mattikin kostutti kitalakeaan ja oikasihe sitten maassa, nojaten niskaa ja selkää säkkiin. Mutta ei nyt maistunut Matille tupakka. Hänhän tässä oli vanhempi mies ja olisi hänellä pitänyt olla siksi älyä, ett'ei antanut poikasen vietellä itseään erämaita rämpimään. Kun olisivat seuranneet rautatietä, tuumi hän, niin olisivat kai viimein tulleet johonkin kaupunkiin tai kylään. Mutta kuta kauvemmin hän mietti, sitä alemmaksi painui aurinko ja kävi yhä punasemmaksi, joka kai merkitsi sitä samaa täällä Ameriikassa kuin kotona Suomessakin, että yö oli tulossa. Mattia alkoi huolettaa yhä enemmän ja hän huokasi niin, että maa kumahti, mutta Pekka ei ollut milläänkään; veti savujaan eikä näkynyt aikovankaan vielä ruveta hätäilemään.
Silloin pirskautti aurinko viimeisen hehkunsa säteet yli ruoho-aavikon ja yli ruskean keltaisten kukkulain, jotka alkoivat siitä kuin uudelleen elää, ja yli harmaiden vuorenseinien, niin että ne punaisilta heloittivat ja viimein yli korkeiden, lumisten huippujen tuolla kauvimpana ja pani ne heloittamaan keltaisina ja veren punaisina, niin että palavan luuli. Ja samassa laskeutui tuo suuri, hehkuva pallo taivaanrannan taa ja varjot alkoivat hiipiä ensin ylös kukkuloille ja sitten vuorien rinteitä, yhä ylemmä ja ylemmä, kunnes saapuivat lumisiin huippuihin ja sammuttivat tuon kauniin valon, niin että lumi yhtäkkiä muuttui vaalean harmaaksi, kuolon kalpeaksi ja kylmäksi, jota katsellessa ihan puistatti.