Alhaalla puron rannallakin oli tullut pimeä. Pekan piippu kimmelteli vielä niinkuin suuri, punanen kiiltomato, mutta Matin säännöllinen hengitys ilmaisi, että hän siksi kerrakseen oli jo huolensa unohtanut.
Sen sijaan alkoivat nyt huolet painaa Pekan mieltä. Tavallisesti oli niin, että hän tarvitsi enemmän aikaa kuin Matti päästäkseen ajatusten päähän, mutta sitten ajatteli hän sitä perinpohjaisemmin kerran alkuun päästyään. Nyt oli hän käynyt tuumimaan oikein toden takaa, sillä hänen ymmärtääkseen ei tässä muu auttanut kuin kääntyä takaisin kohta kun päivä koitti. Niin oli Matti nähtävästi jo päättänytkin — mutta eihän sitä sitten tiennyt, osaisiko enää koskaan sille hiilikaivokselle, jossa Antti ja ne muut niin hyvin rahaa ansaitsivat. Ja Pekka oli aivan varmasti vakuutettu siitä, että hiilikaivos oli jossain tuolla vuoristossa.
Näissä mietteissään ollen katseli hän ylös tuonne pimeään ja silloin oli hän vähän matkaa siellä kauvempana ja ylempänä näkevinänsä oman piippunsa kuvastuksen, mutta suurempana ja kirkkaampana. Siellä oli joku tuli, joka paloi, siitä ei ollut epäilystäkään.
Hän ojensi jalkansa, kopasi sillä Mattia ja virkkoi, kun Matti avasi silmänsä:
— Tuolla vuorella on ihmisiä, jotka ovat tehneet tulen.
Matti nousi istumaan ja katsomaan. Jopa joo! Tulta siellä näkyi olevan eikä se voinut merkitä muuta kuin että siellä myöskin oli ihmisiä, jonka sanottuaan hän sen pitemmittä puheitta heitti säkin selkäänsä ja lähti liikkeelle puron vartta pitkin, Pekan perästä tallustaessa.
Siitä tuli hyvin vaivaloinen matka, yli kivien ja kantojen, läpi pensaiden ja murtojen ylös kukkulalle, joka paikotellen oli niin jyrkkä, että he vaan vaivoin voivat pysytellä pystyssä. Kun he vihdoin hengästyksissään ja hikeä valuen saapuivat tulen luo, huomasivat he, että tuli loisti jonkunlaisen huoneen ikkunasta, joka oli puoleksi maahan kaivettu, ja kun he silmäilivät alas laaksoon, niin näkivät he samanlaisia tulia sieltäkin tuikkavan.
Matti avasi vanhemmakseen oven, niinpian kun rintansa oli vähän rauhoittunut, ja astui sisään.
Keskellä pientä huonetta oli pari tyhjää puulaatikkoa, ja niiden ympärillä istui viisi miestä hatut päässä korttia pelaamassa pienen lasittoman lampun valossa. Huoneessa oli muutamia villapeitteitä eräässä nurkassa, lattialla puulaatikkojen luona oli sisältörikkaan näköinen saviruukku ja muutamia rautapellistä tehtyjä keittoastioita huolettomasti laitetun tulisijan päällä. Siinä talon koko irtaimisto.
— Hyvää iltaa! sanoi Matti kohteliaasti suomeksi.