Kaiken sen aikoi Tuominen ottaa toimittaakseen. Leena vaan odottaisi täällä niin kauvan kuin hän hankkii tavarain hakijan ja sitten voivat he heti lähteä hotelliin. — Mutta eikö hänellä ollut ketään tovereita, joille tahtoi heittää hyvästinsä?
Ei, ei muita kuin mitä oli laivassa tullessaan tavannut, hän oli aivan yksin. Eikä ollut hänellä ulosseteliäkään, kun ei ollut ennen ollut palveluksessa, mutta papinkirja hänellä oli ja passi kirstussa.
— Niitä ei täällä kysytä, ilmoitti Tuominen mahtavasti. Tämä on vapaa maa, jossa jokainen on oma herransa.
Olihan se Leenasta vähän merkillistä. Aivan siis kuin löysäläisiä kaikki. Mutta hänellähän oli kirjansa, olkootpa muut miten tahansa, se ei häntä liikuttanut.
Hän heitti hyvästinsä muutamille matkatovereilleen, jotka hekin olivat tulleet konttooriin ja lähti sitten uuden isäntänsä kanssa takaisin Castle Gardeniin. Siellä selvitettiin pian asiat ja lähdettiin pylväsrautatien lähimmälle asemalle.
Väkijoukko, joka kahtena yhtämittaisena jonona virtaili ylös ja alas korkeita, likaisia rappuja, melu ja hälinä kadulla, junain jyminä, jotka hurahtivat heidän päänsä päällä ilmassa, ennenkun Leena ja hänen saattajansa ehtivät ylös asemalle, sanomalehtipoikain ja kengänkiillottajain huudot, — sanalla sanoen, tuo kuohuva, ahertava elämä suuressa maailman kaupungissa, josta hänellä ei ollut ennen aavistustakaan, alkoi pelottaa Leenaa ja huimata hänen päätään niin, että hän tunsi itsensä melkein sairaaksi. Ja kun he sitten olivat ahtautuneet täyteen rautatievaunuun ja lähtivät ajaa rämistämään huonerivien ohi niiden kolmannen kerroksen ikkunain kohdalla, tehden päätä pyörryttäviä mutkia katukulmissa, ja kun he pyyhältivät kattojen yli ja näkivät jalkainsa alla kadulla myllertäviä ihmisiä, hevosia ja vaunuja, — silloin kalpeni Leena pelosta ja tarttui vaistomaisesti Tuomista käteen, ikäänkuin turvaa hakien.
Tuominen koetti rauhoittaa häntä sillä, ett'ei tässä ollut hätää mitään, mutta omassa mielessään naurahti hän, hyvää onneaan ajatellen. Juuri tuommoisen tyhmän raukan, joka ei mitään ymmärrä, hän tarvitsee. Semmoisen saisi kyllä suostumaan vaikka mihin.
Vihdoinkin saavuttiin määräpaikkaan ja noustiin junasta. Hetken kuluttua oltiin Chenystreetin hotellissa. Yksi ja toinen mies tervehti erittäin ystävällisesti Tuomista ja näkyi aikovan antautua puheihin, mutta Leenan isäntä oli vaan viekkaan näköinen ja näkyi tahtovan sanoa: toiste, nyt et minulla ole aikaa.
Kapakan sali oli autio ja tyhjä, lukuunottamatta vanhaa Vehkalaista, talon vartijaa, joka istui tiskin takana ja imi piippuaan, puoli humalassa ja muuten tyytyväisenä osaansa. Hän oli asunut Tuomisen luona maissa ollessaan aina siitä pitäen kuin hän kuusi vuotta takaperin oli ensi kerran tänne tullut. Silloin oli hän juonut kaikki palkkarahansa ja juonut yhä edelleen velaksikin, kunnes luottokin loppui ja hän oli pakotettu uudelleen merelle lähtemään. Sen jälkeen oli hän säännöllisesti joka matkan jälkeen tuonut rahansa Tuomiselle maksaakseen velkaansa, mutta se ei ollut vielä tähän päivään saakka onnistunut.
Joka kerta kun hän otti uuden pestin, sai hän tietää olevansa velkaa koko joukon taaloja asunnosta, ruuasta ja whiskystä ja sentähden tuli hän aina takaisin. Ja kun ei hänellä ollut parempaakaan tekemistä, suostui hän vartioimaan taloa ja hoitamaan liikettä Tuomisen poissa ollessa.