Sillä ei nyt kuitenkaan ole sanottu, ett'ei rahoja valtiolta Ameriikassa varastettaisi muulloinkin kuin sota-aikoina. Päinvastoin varastetaan siellä aina suuria summia ja varsinkin varastavat siellä ne, jotka valtion puolesta jakavat ruokaa ja vaatteita Ameriikan entisille omistajille. Sillä niin pitkälle eivät intiaanitkaan pitkällisestä ja uutterasta harjoituksesta huolimatta ole tulleet, että voisivat elää ruohoista ja juurista, ja sentähden on hallitus pakotettu hankkimaan heille hiukan muutakin purtavata. Kaksi kertaa kuussa kokoontuvat sotilaat siihen paikkaan piirissä, jota kutsutaan "agenturiksi" eli asioimistoksi, ja siellä antaa Yhdysvaltain edustaja punaihoisille sen, mitä arvelee heidän seuraavan kahden viikon kuluessa tarvitsevan pitääkseen sielua ja ruumista koossa.
Mutta nyt ovat mielipiteet tästä asiasta valitettavasti hyvin vaihtelevat. Asiamiehen mielestä kelpaavat härät, joissa ei ole muuta kuin luuta ja nahkaa, hyvin kyllä punanahkaisten jyrsittäväksi, jota vastoin nämä taas puolestaan ovat sitä mieltä, että ainoastaan asiamies lihoo moisesta ravinnosta — ja niin on kina valmis. Joskus onnistuu asiamiehen rauhoittaa elättejään muutamilla kiloilla mädänneitä jauhoja, mutta aina ei hän onnistukaan, ja silloin lähtevät punaihoiset soturit tiehensä, varastavat hevosia ja karjaa ja tappavat jonkun kalpeanaamankin ilmaistakseen siten tyytymättömyytensä oikein tuntuvalla tavalla.
Silloin on ilveily valmis. Yhdysvaltain ylikenraali lähtee sotaan armeijansa kanssa, sanomalehdet ovat täynnä kertomuksia "punaisten pirujen" julmuuksista, verenhimosta, viekkaudesta ja urheudesta — he ovat muka päättäneet kaatua viimeiseen mieheen ennen kuin antautua. Sotaväki syö tavattomia määriä muonavaroja ja ampumavaroja kuluu urakkasopimusten mukaan semmoiset määrät, että niiden olisi pitänyt riittää jokaisen intiaanin lähettämiseen heidän autuaille metsästysmailleen. Joidenkuiden viikkojen kuluttua saadaan sitten intiaanit ahdistetuiksi takaisin asioimistoon, jossa heidät otetaan vastaan avoimin sylin kadotettuina, mutta katuvina tuhlaajapoikina. Ja kun he sodan aikana ovat nähneet nälkää niin tarpeeksi, että heille nyt maistaa urakkahärätkin, niin ovat he taipuvaisia sytyttämään rauhanpiipun, varsinkin kun he päivän kunniaksi saavat tupakan ilmaiseksi. Jotakuinkin siihen tapaan käydään tätä nykyä intiaanisotia.
Äskettäin käytiin taas muuan semmoinen sota South Dakotassa. Sillä kertaa olivat Sioux-intiaanit kyllästyneet valtion muonaan ja kun edellisillä kerroilla olivat tehneet jotenkin sitkeää vastarintaa, odotettiin tästä tulevan jotain tavallista hauskempaa, jonka vuoksi sotatantereelle saapui suuri joukko sanomalehtien kirjeenvaihtajia — ja olinhan siellä minäkin. En tahtonut jättää tilaisuutta käyttämättä nähdäkseni elämää rajamailla erityisesti jännittävissä olosuhteissa ja sentähden lähdin liikkeelle ja nousin eräänä kylmänä tammikuun aamuna rautatievaunusta Rushwillen asemalla Nebraskassa, aivan lähellä Dakotan rajaa, ja aloin heti erään toiseen kirjeenvaihtajan kanssa etsiä käsiini miestä, joka haluaisi myydä tai vuokrata meille pari hevosta ratsastaaksemme niillä Pine Ridgen asioimistoon ja käyttääksemme niitä sotaretkellä.
Tuo pieni kylä ruoho-aavikon keskellä oli täynnä kansaa: sotaväkeä, joka oli tullut tänne estämään intiaaneja tunkeutumasta Nebraskaan ja ahdistamasta uudisasutuksia piirin eteläisellä rajalla, kuorma-ajureita suurine vaunuineen, joilla heidän tuli kulettaa tarpeita pääkortteeriin, cowboyta (ratsumiehiä), jotka palvelivat sanansaattajina ja vakoojina, sekä kaikellaisia muita ihmisiä, jotka olivat paenneet uhatuista uudisasutuksista lapsineen ja tavaroineen ja nyt parhaansa mukaan elustelivat kylän harvalukuisissa lautavajoissa tai sen ainoalla kadulla. Olihan se oikein sotaisen näköistä, vaikk'en minä vieläkään oikein uskonut, että tosi-sota oli tekeillä.
Enkä minä sittenkään, kun olimme saaneet hevosemme ja vihdoinkin olimme matkalla, tahtonut saada päähäni, että tämä oli muuta kuin huviratsastusta, sillä seutu oli autio ja tyhjä ja näytti perin rauhalliselta. Maa oli mättäistä ja kasvoi harmaan keltaista heinää, jonka välistä näkyi jäätynyt savi ja siellä täällä vähän likaista lunta; alhaalla laaksossa kasvoi joku pajupensas ja näivettynyt, tuulen tuivertama petäjä.
Olimme ratsastaneet noin 15 englannin peninkulmaa ja vähitellen saapuneet seutuun, jossa oli satanut lunta maan valkeaksi — seutu oli harjuista ja autiota ja kuului jo intiaanien alueesen — kun erään matalan harjun selältä näimme miehen, joka laakson pohjassa pyrki samaan suuntaan kuin mekin. Kohta olimme niin lähellä, että voimme tarkemmin tutkia tuota olentoa antaessamme hevostemme hiljentää vauhtiaan seuraavalle harjulle noustessa.
— Oudon näköinen olento tuo, virkkoi toverini, samalla kun minä turhaan koetin pinnistää aivojani saamaan selkoa siitä vaikutuksesta, jonka tuo neliskulmainen, harmaapukuinen mies teki minuun. Nuo leveät olkapäät, joiden yli oli heitetty hevosen suitset, tuo lyhyt niska ja pyöreä puuhkalakin peittämä pää, mutta ennen kaikkea tuo varma ja vakava käynti — minä olin varmaankin nähnyt ne jossain tätä ennen.
Mies oli nähtävästi huomannut meidät jo laskeutuessamme alas laaksoon eikä sentähden kääntänyt edes päätään, vaikka kyllä kuuli hevosten kavioiden kopseen rautaiseen maahan. Hän vaan tallusteli tasaisesti ja tyynesti edelleen ja vihdoin alkoi minulle asia selvitä. Kotona Suomessa olin minä monena pakkaispäivänä nähnyt samanlaisia leveitä selkiä, nähnyt samanlaisia vakavia astujoita maantien vieressä, kun itse kävelytin hevostani vastamäessä ja huuru sen sieramista tuprusi kylmän kirkkaasen ilmaan.
Kiirehdin hevostani tarkastellakseni miestä edestäpäinkin, mutta jo silloin kun tulin hänen kupeelleen, haihtuivat kaikki epäilykset miehen kansallisuudesta, sillä hänen vasemmasta housuntaskustaan riippui hienossa mustassa nahkanauhassa messinkinen piipunrassi, tuo tuommoinen vähän koukistettu kapine, joita ei koko avarassa maailmassa saa ostaa muualta kuin jonkun valurin reestä joillain markkinoilla Suomessa.