Ei tapahtunut mitään, joka olisi antanut hänelle aihetta peräytymään päätöksestään ruveta Tuomisen emännäksi, päin vastoin. Hänen epämääräinen vastenmielisyytensä häntä kohtaan heikkeni heikkenemistään kuta enemmän Tuominen ponnisti voimiaan pysyäkseen siivolla, niin että Leena, kun määräpäivä s.o. hääpäivä koitti, oli saanut itsensä vakuutetuksi siitä, että hän oli toimittanut asiansa sekä oikein että viisaasti.
Oli perjantaipäivä loppupuolella lokakuuta, jolloin pyhä liitto Taneli Juhonpoika Tuomisen ja Matleena Iisakintytär Jussilan välillä oli solmittava. Leena oli noussut varhain ylös, oli siivonnut sekä oman huoneensa että kaikki muutkin ja pukeutunut parhaisiinsa niin ajoissa, että ehtisi tarjota päävieraille heidän aamuryyppynsä, ennenkun lähdettiin vihille. Sen tehtyä sulettaisiin kapakka, kunnes vastanaineet olivat palanneet takaisin, jolloin pantaisiin toimeen suuret totikestit päivän kunniaksi.
Tuominen ilmaantui vasta vähän myöhemmin. Hänkin oli laittautunut parhaansa mukaan, oli ajanut partansa niin sileäksi kuin mahdollista eikä suostunut ottamaan kuin kaksi "kuivaa", jonka jälkeen hän kohteliaasti, mutta varmasti käski vieraitaan poistumaan, kehoittaen heitä tulemaan takaisin iltapäivällä.
Sill'aikaa kun Tuominen sulki yläkertaan vievää ovea, ähki ja puhki Leena hiessä päin koettaessaan vetää häälahjaksi saamiaan valkoisiä hansikkaita kankeihin käsiinsä. Juuri kuin he olivat valmiit lähtemään, astui pitkä, luiseva mies merimiehen säkki olalla kadulta sisään. Tuominen aikoi jo huutaa, että kapakka oli suljettu, kun mies heitti säkkinsä maahan ja virkkoi: "terveisiä Riosta!" — Mies oli Vehkalainen.
Tuomisen kasvot kirkastuivat ja hän otti vieraan erittäin ystävällisesti vastaan, pyytäen häntä astumaan sisään.
— Sinä voit heti istua tiskin taa. Leenan ja minun täytyy mennä ulos, mutta kun sinä tulit, niin voimme jättää talon auki.
Vehkalainen katseli ihmeissään perikuntaa. — Mitä varten ne sulkevat liikkeensä arkipäivänä? Ja ovat panneet päällensä parhaat vaatteensa? ajatteli hän.
— Mitäs nyt? kysyi hän. Eihän nyt liene mikä juhla?
— Eipä tiedä, vaikka olisikin, arveli Tuominen salamyhkäisesti. Meillä on ainakin juhla. Me menemme vihille.
— Mitä helvettiä! huudahti Vehkalainen, mutta kun hän näki Leenan käyvän hämilleen, ymmärsi hän, että tässä oli täysi tosi tekeillä ja ett'ei Tuominen ollutkaan laskenut sopimatonta pilaa, niinkuin hän ensin oli luullut. Ja silloin hän suuttui.