Iisakki Peltosella ei nyt oikeastaan ollut mitään niin erittäin painavia syitä Ameriikkaan lähteäkseen. Hän oli nuori, terve, voimakkaampi kuin monet muut ja kaikin puolin kunnon työmies, niin että hän kyllä olisi voinut tulla toimeen kotonaankin.
Mutta toisekseen oli hän nyt kuitenkin vaan tavallinen työmies ilman mitään erikoista ammattia, vaikka olikin niin kätevä, että kykeni tekemään vähän itsekutakin. Eikä hänen mielestään päiväpalkkalaisen oikeastaan kannattanut mennä naimisiin, vaikka Heikkilän Anni, torpan tyttö, kyllä olisi uskaltanut kauppoihin käydä.
Iisakki oli itse kasvanut mäkitupalaisen töllissä ja tiesi siis omasta kokemuksestaan, miten vaikeaa satunnaisesta ansiosta elävän miehen on hankkia vaatetta ja ruokaa itselleen, vaimolleen ja suurelle lapsilaumalle. Ja ettei lapsista tulisi puutetta olemaan, sen hän tiesi, sillä kuta köyhempi, sitä enemmän lapsia.
Hän keskusteli Annin kanssa asiasta, ja kyllähän Anni myönsi, että Iisakki oli pääasiassa oikeassa. Olihan se kovaa elämää, kun ei aina tiennyt, mistä huomispäivän leipä oli saatava — varsinkin kun lapsilauma nälissään huusi. Mutta Ameriikka oli Annin mielestä kuitenkin vähän liika kaukana.
— Emmekö voisi alkaa uudisasukkaina täällä kotona? Joutilasta maata on täällä Alastarossakin ja ajan ollen ehkä voisimme laittaa mökin itsellemme?
— Se on vielä tukalampaa kuin päiväpalkkalaisena oleminen, väitti Iisakki. Kun tekee työtä toisille, niin ei ainakaan tarvitse pelätä hallaa ja katoa, jotka aina tulevat uudistorppiin ensimmäisiksi vieraiksi.
Ameriikassa oli paljon parempaa, — siellä voi kunnon mies paljoa pikemmin ansaita, mitä tarvitsi päästäkseen omaksi miehekseen. Kaikki, jotka olivat olleet siellä, sanoivat, että kunhan ei vaan ryyppää, niin rahaa kyllä keräytyy kirstun pohjalle. Eikä Iisakki ryypännyt. He tunsivat omia pitäjäläisiäkin, jotka muutamissa vuosissa olivat koonneet niin paljon rahaa, että tultuaan olivat maita ostaneet. Se olisi toista se kuin ruveta uudisviljelijäksi toisen maalla. Sen, minkä toiset olivat tehneet, sen kai hänkin voisi ja he voisivat kyllä odottaa muutamia vuosia elääkseen sitten hyvästi loppuikänsä.
Kyllähän Annilta pääsi aika haikea huokaus, kun hän ymmärsi, että Iisakki oli jo tehnyt päätöksensä ja että hän oli vaan näön vuoksi kysynyt Annin mieltä. Mutta ei ollut Annilla mitään päteviä syitä vastaväitteihinsäkään ja sentähden sanoi hän vaan, että odottaisi — vaikka viisi vuotta.
— Enhän silloin ole viittäkolmatta vuotta vanhempi, lisäsi hän, niin että kyllä kelvannen jollekin toisellekin, jos et sinä tule.
Sen lupauksen saatuaan lähti Iisakki Ameriikkaan.