— Elähän hätäile. Me jaksamme kyllä kantaa kirstun yhdessä ja ennen heitän minä sen vaikka kadulle, sanoi Leena reippaasti. Oikein hänen sydämmensä jo tykytti, kun hän ajatteli, että hän jo muutamien tuntien kuluttua olisi kotimatkalla.
Tuossa tuokiossa oli piirongin laatikkojen sisältö tyhjennetty kirstuun, jonka he yhdessä kantoivat alas niin hiljaa kuin suinkin ja kohta olivat matkalla Chenystreetiä pitkin, jossa tähän aikaan päivästä oli autiota ja hiljaista.
Kulku satamaan oli sekä pitkällistä että vaivaloista ja usein täytyi heidän pysähtyä huokaamaan, jolloin Leena aina pälyi jälelleen peläten Tuomisen tulevan. Mutta kaikki kävi hyvin. Kun he vihdoinkin saapuivat Battery-puistoon, huokasi Leena helpotuksesta. Ja vielä vapaammin hengitti hän, kun Vehkalainen, heidän nukuttuaan muutamia tuntia eräällä penkillä Castle Gardenin edustalla ja odotettuaan porttien avautumista, vähän ajan perästä tuli takaisin ja toi piletin, jolla pääsi aina Vaasaan asti. Mukanaan oli hänellä mies, jonka oli vuokrannut käsikärryillä kulettamaan kirstua laivayhtiön valkamaan. He saapuivat sinne niin hyvään aikaan, että Leena jo alkoi pelätä Tuomisen tulevan.
Mutta Vehkalainen vakuutti, että se ei ollut luultavaa. Eikä hänen tarvitsisi jäädä yksinkään, sillä tarkemmin mietittyään asiata, ja kun rahatkin riittivät, oli hän ostanut itselleen piletin Liverpooliin. Eihän sitä tietäisi Tuomista, arveli hän, mihin se ryhtyisi, kun näkisi Leenan karanneeksi, ja voisihan hän ottaa pestin Liverpoolista yhtä hyvin kuin New-Yorkistakin. Siitä herahti Leenan mieli niin hyväksi, että hän sai kokonaan mielestään ne sata dollaria, jotka hän vielä oli ajatellut pitävänsä ansaita, ennenkun voisi lähteä kotimatkalle.
Mutta kun tuo mahtava höyrylaiva ulkousi sillasta ja hiljalleen liukui ulapalle, tunki se ajatus taas mieleen kahta voimakkaammin. Ja kun hetken kuluttua New-Yorkin huonerivit alkoivat sulaa toisiinsa ja vapauden jumalattaren jättiläispatsas muuttui muuttumistaan utukuvaksi syksyisessä autereessa, silloin kohosi katkeruus tuosta suuressa pettymyksestä häntä kurkkuun. Ja se mieliala sekä kuvastui hänen kasvoissaan että kuului hänen äänessään, kun hän vakuutuksen varmuudella virkkoi Vehkalaiselle:
— Olkootpa he kuinka rikkaita hyvänsä tässä maailmassa, niin se ei toki merkitse mitään, kun niillä on niin kelvottomat lait ja asetukset, ett'ei köyhä saa oikeutta.
Vanha matruusi oli hyvin miettiväisen näköinen pyöritellessään tupakka-puruaan, joka pullotti poskessaan kuin mikä kasvainnystyrä.
— Ei se ole lakien syy, sanoi hän sitten, kun oli saanut mällin oikein paikalleen. Ei se ole lakien eikä asetusten syy. Ne kyllä menevät mukiin. Mutta ihmiset ovat kelvottomia, näetkös, ja silloin eivät laitkaan kykene auttamaan.
"Valkoinen valo."