— Ei se sitten maksa vaivaa, puhkui Leena. Siitä olisi vaan vielä se häpeä, että panevat kiinni.
— Mitä vielä! sanoi matruusi. Hän oli karannut monet kerrat ja se oli onnistunut mainiosti.
— Saattaa olla niin miehille, huokasi Leena. Kyllä minun täytyy jäädä tänne, vaikka tappaisi. Ja hän alkoi itkeä uudelleen.
— Matkusta sitten kotiisi, sanoi Vehkalainen. Sinne eivät taida mitään ja höyrylaivoja menee joka päivä.
— Ei minulla ole rahaa, nyyhkytti tyttö. Ei ole kuin kaksi taalaa, se ei ole vielä maksanut tämän viikon palkkaa.
— Mutta minullapa on, huudahti Vehkalainen, joka oli päättänyt tehdä Tuomiselle pahat kepposet. Sinä saat lainata minulta, kunnes taas tapaamme toisemme, lisäsi hän naurahtaen.
— En minä tahdo ottaa sinun rahojasi, intti Leena. Jumala tiesi, tapaammeko toisiamme enää milloinkaan tässä maailmassa.
— Ei se mitään. Minä vaan joisin ne suuhuni, jos et sinä niitä ota. Lähdemme heti paikalla Castle Gardeniin ja odotamme siellä, kunnes saat piletin, ja sitten voit lähteä ensimmäisellä laivalla.
— Olinhan minä ajatellut viipyä niin kauvan, että olisin saanut kokoon kaksisataa taalaa, mutta ennen minä lähden kotiin vähemmällä kuin jään tähän taloon.
— Ollreitt, sanoi Vehkalainen päättävästi. Ota minun säkkini tavaroitasi varten. Kirstuasi en voi yksin kantaa, mutta parhaat tavarasi mahtuvat kyllä säkkiin.