Vanha matruusi kynsi korvallistaan. Olihan tämä sekava asia, sillä sen verran oli hänelläkin aavistusta oloista ja asetuksista Ameriikassa, että tiesi tuomarinkin voivan vihkiä avioliittoon ilman papin apua. Kysymys oli nyt vaan siitä, oliko se renttumainen mies, josta Leena puhui, todellakin ollut tuomari.
— Kyllä minä pahoin pelkään, että sinä olet kuin oletkin naimisissa, arveli hän lopuksi, enkä minä nyt todellakaan tiedä, mihin sinua neuvoisin.
Leena purskahti itkemään. Jos hän todellakin oli naimisissa Tuomisen kanssa, niin oli hän onneton ihminen, nyt hän sen tiesi. Siitä päättäen, mimmoinen hän oli osoittanut tänä yönä olevansa, voisi hänestä ajatella mitä hyvänsä — toissa kertana se tappaisi — ja Leena nyyhkytti yhä katkerammin.
— Tahdotko karata? kysyi Vehkalainen. Hänelle oli iskenyt uusi tuuma päähän.
— Mutta minne? Enhän tunne yhtä ihmistä koko maassa.
— En minäkään liioin. Mutta minä tiedän useita paikkoja Michiganissa ja Minnesotassa myöskin, joissa asuu suomalaisia. Voithan mennä sinne.
— Eikö se ole hirveän kaukana?
Vehkalainen arveli, että saattoihan sinne tulla matkaa.
— Mutta jos Tuominen saa tietää, että minä olen siellä, niin voiko se toimittaa minut takaisin ruununkyydillä? kysyi Leena, joka oli vakuutettu siitä, että niin kaunis laitos kuin "ruununkyyti" on olemassa jokaisessa sivistyneessä yhteiskunnassa.
— Kai se voi sen tehdä, arveli Vehkalainen, jolle muistui mieleen, miten poliisi kohtelee karanneita merimiehiä. Ja totta maar oli laki vielä ankarampi karanneita vaimoja kohtaan.