— Vai niin, vai lyöt sinä naisia, sen rakkari! Mutta nyt soipi sinulle saakeli!
Ja Vehkalaisen vuosia hautunut kiukku verenimijätä kohtaan puhkesi selkäsaunaan, jommoista Tuominen ei vielä eläissänsä ollut saanut. Alussa koetti hän kyllä asettua vastarintaan, mutta kohta oli hän pitkällään maassa, rukoillen armoa ja sääliä, mutta iskut eivät lakanneet eikä saunottaja ollut kuulevinaankaan.
Viimein täytyi Leenan mennä väliin. Eihän hän voinut sallia miestä tapettavankaan.
— Anna tuon jo olla, sanoi hän. Kyllä se nyt antanee minun olla rauhassa.
— Olisi se sietänyt vielä vähän omastakin puolestani, virkkoi Vehkalainen ja luopui ilmeisellä vastenmielisyydellä työstään, jota hän näkyi vielä pitävän keski-eräisenä, vaikka krouvari voihkaen ja silmät kiinni makasi lattialla pääsemättä liikahtamaankaan.
— Ylös, koira! komensi matruusi, potkaisten häntä jalallaan. Ja kun Tuominen vaivaloisesti nousi pystöön, tarttui Vehkalainen häntä käsivarteen ja talutti hänet hänen omaan huoneesensa, lukitsi oven ulkoapäin sillä kirouksella, että hän katkoo luut hänen ruumiistaan, jos yrittää apua huutamaan. Sen tehtyään meni hän Leenan luo, joka hautoi pahoin turpuneita kasvojaan kylmällä vedellä.
— Mitä aiot tehdä? kysyi hän. Minun pitää lähteä täältä jo tänä yönä, muuten panettaa se minut kiinni enkä tiedä kuinka sitten käy. Huomenna matkustan minä New-Yorkista ja lähden merille toisesta kaupungista, mutta sinun on pahempikin, se voi tehdä mitä hyvänsä.
— En minäkään jää tänne, virkkoi Leena varmasti. Huomenna lähden minä, vaikk'en saisi mitään paikkaa enää.
— Et sinä voi lähteä niinkuin tahdot, kun olet naimisissa sen kanssa.
— En minä ole naimisissa, intti Leena. Ja sitten kertoi hän kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut.