— Mieheni te ette vielä ole, ja niin kauvan pidän oveni lukossa. Menkää nyt maata elkääkä riitaa rakentako! — Leenan ääni oli ystävällinen eikä hän oikeastaan ollutkaan suuttunut. Huomennahan heidät jo vihittäisiin.
Mutta Tuominen suuttui silmittömäksi.
— Jos et avaa heti paikalla, niin potkasen minä oven rikki, piru vie potkasenkin! kähisi hän.
— Elkää nyt olko hullu! kuului Leenan ääni oven raosta. Hän oli hypännyt ylös vuoteeltaan säikähtäen Tuomisen ääntä, josta kuuli, että hän tarkoitti, mitä sanoi. — Olkaa nyt siivolla ja menkää pois!
Vastaukseksi sai hän vaan iskun oveen, ja se yllytti häntäkin vastarintaan.
— Vai niin, vai tällä lailla tässä aiotaan, sanoi hän nyt aivan toisella äänellä. No, parempi on, että se tapahtuu tänään kuin huomenna. Saatte odottaa minua pappilaan, jos näin rupeatte elämään. Menkää heti pois sieltä tai lähden minä jo huomenna tästä talosta ja jääköön vihkiminen silleen.
Se sana sytytti tappurat tuleen. Vihasta läähättäen syyti Tuominen suustaan kirouksia ja haukkumasanoja, samalla kun potki ovea, niin että se natisi liitoksissaan.
— Vai lähdet sinä? Et, piru vieköön, lähdekään! Nyt ovat juonesi lopussa ja minä käsken ja komennan. Avaa heti paikalla, jos et tahdo saada selkääsi enemmän kuin minkä kestät…
Hän heittäytyi nyt koko ruumiinsa painolla heikkoa ovea vastaan, joka lensi palasiksi.
Leena juoksi pahasti parkaisten niin pitkälle kuin pääsi, mutta samassa oli Tuominenkin hänessä kiinni ja löi häntä kasvoihin. Ei mies tuntenut enää muuta kuin silmitöntä raivoa ja samalla tahtoi hän kukistaa kerta koetuksella Leenan vastarinnan. Hän tarttui häntä toisella kädellä tukkaan ja kohotti toisen uuteen iskuun, kun Vehkalaisen ääni samassa kuului melun läpi.