— Niin teen minäkin! — ja minä myös! — ja minä! — ja minä kanssa!
Useat niistä, jotka liittyivät Peltoseen, eivät olisi koskaan uskaltaneet ruveta vastarintaan, vaikka kyllä olikin vastenmielistä jättää työpaikat. Mutta kun jää kerran oli murrettu, seurasivat he mielellään esimerkkiä.
Johnston sekä hämmästyi että suuttui. Hän oli jo edeltäpäin vakuuttanut muille johtajille, että kaikki miehet G.B. & Q.-radalla olivat varmoja, — niin suuri oli muka hänen vaikutusvaltansa siellä. Ja nyt ei hän taas uskaltanut sanoa loppuun sitä, mitä ajatteli, muistaessaan lämmittäjää, joka oli mennyt liika lähelle Iisakkia.
Seuraavana aamuna oli työlakko täydessä voimassa. Ja ennen iltaa olivat eri rautatieyhtiöt liittyneet yhteen ja sopineet siitä, ett'eivät millään ehdolla taipuisi, vaan pitäisivät puoliaan yhteisin voimin.
Se osa miehistä, joka oli pysynyt työssä, sai taas asunnon ja ruuan asemilla, joita sitä varten vuokratut, aseilla hyvin varustetut miehet vartioivat. Kunkin junan mukana seurasi niinikään revolvereilla ja repeterikivääreillä varustettuja vartijoita, joista osa oli sijoitettu veturiin, osa konduktöörivaunuun. Työtä oli yli tarpeen ja tulot suuremmat kuin koskaan ennen. Mutta kuitenkin oli se kamalata aikaa.
Iisakki Peltonen ajatteli kuitenkin hyvin harvoin sitä, että hänen henkensä oli vaarassa joka kerta kuin hän vei veturinsa asemalta tai toi sen sinne takaisin. Mutta sitä useammin ajatteli hän junan ja matkustajain kohtaloa, jos lakkolaiset panisivat uhkauksensa toimeen ja ryhtyisivät väkivaltaan. Aseman alue oli kyllä jotenkin hyvin vartioitu, mutta sen enempää ei yhtiö voinut tehdä, vaan täytyi sen pääasiassa luottaa kulettajain huolellisuuteen. Ja kulettajain puolestaan täytyi luottaa ainakin yhtä paljon omiin silmiinsä kuin merkkeihin — jotka voivat olla väärät.
Iisakinkin kylmäverisyys tahtoi välistä loppua. Edellisten kuukausien epätoivoiset ponnistukset olivat olleet huonoa valmistusaikaa siihen, joka nyt seurasi, ja vaatineet joustavimpienkin hermojen ja jänteiden kaiken voiman.
Hermoista ei Iisakki tosin isosti tiennyt, mutta sen hän tiesi, että häntä alkoi pelottaa joka kerta kuin hän nousi veturiinsa. Ja joutohetkinään oli hän niinikään alakuloinen ja levoton, vaikkakin säästöt yhä kasvoivat.
Ei edes Annikaan voinut toivoa hartaammin kuin hän sitä päivää, jolloin hän voisi kääntää Chikagolle ja Ameriikalle selkänsä. Omasta puolestaan olisi hän tehnyt sen heti paikalla, jos ei olisi ollut vastenmielistä lähteä palveluksesta juuri nyt — niinkuin hän muka olisi pelännyt Johnstonia ja noita muita.
Annia ei hän ollut nähnyt muuta kuin kerran sen jälkeen kuin lakko oli alkanut, eräänä iltana, kun hän toverien varoituksista huolimatta oli poistunut vartioidulta asema-alueelta ja mennyt länsipuolelle kaupunkia. Hänelle ei ollut mitään tapahtunut, mutta kun Anni seuraavana päivänä vastasi kysymykseen, kuka oli ollut hänen luonaan, kielsi Johnston vastedes sellaisia vieraita vastaan ottamasta. Hänen ovestaan ei mokoma scab saanut astua sisään!